Viimeksi seikkailimme Ithakalla, Odysseuksen kotisaarella. Heinäkuun puolivälin paikkeilla matkamme jatkui etelään. Ankkuroimme yhdeksi yöksi Kefalonian kaakkoiskulmalle pikku poukamaan, jossa illan ratoksi saimme seurata äitivuohen ja pikku kilin ketterää hyppelyä rantakiveltä toiselle. Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Zakinthosta.
Purjehduskausi 2020 jäi vähän lyhyeksi. Niin taisi tänä poikkeusvuonna käydä aika monelle muullekin purjehtijalle – eriasteisia rajoituksia ja lockdown-jaksoja on ollut vähän joka puolella maailmaa. Koto-Suomessa kesä taisi mennä aika hyvin, ja niin se täällä Kreikassakin meni sitten, kun vesille lopulta päästiin. Oman Joonianmeren seikkailumme alkua viivästytti ensin tietysti korona, minkä vuoksi pääsimme lähtemään talvisatamastamme vasta touko-kesäkuun vaihteessa. Sen jälkeen meillä riitti heinäkuun loppuun asti puuhaa telakalla veneemme Ainan järjestämän pikku yllätyksen vuoksi, ennen kuin pääsimme vesille seikkailemaan. Nyt marraskuun alussa uusi korona-lockdown päätti matkanteon Galaxidin satamaan. Mutta turha sitä on surra, tämä on nyt tällainen vuosi.
Paxos ja Antipaxos eli yhteen laskettuna Paxoi ovat Joonianmeren pienin saariryhmä ja sijaitsevat Korfun eteläpuolella. Me purjehdimme syyskuun 7. päivä ensiksi Lakkaan, joka on kaunis pieni kylä Paxoksen pohjoisimmassa päässä. Tiesimme, että ankkuripaikka Lakan edustalla olisi ruuhkainen, joten halusimme ehtiä perille hyvissä ajoin iltapäivällä. Matkalla sattui kuitenkin pieni kommellus, minkä vuoksi saavuimme perille vasta seitsemän maissa illalla – tuolloin lahdenpoukama näytti mereltä kiikaroituna jo ihan täyteen tupatulta. Uskaltauduimme silti perille asti tutkimaan asiaa, koska ainahan sitä vielä yhdelle optimistille tilaa löytyy. Itse asiassa meidän jälkeemme lahdelle saapui vielä toistakymmentä venettä, vaikka emme kyllä käsittäneet, miten ne kaikki onnistuivat sinne ahtautumaan.
Mesolongin talvisatamasta lähdettyämme nostimme purjeet ensimmäistä kertaa Oxia-nimisen pienen, mutta sitäkin korkeamman saaren tuntumassa Manner-Kreikan lounaisnurkalla. Siitä matkamme jatkuisi luoteeseen kohti Lefkaksen saarta, josta olimme varanneet veneen noston kuivalle maalle ja kuukauden verran remonttiaikaa telakalla. Sitä ennen meillä olisi kuitenkin vähintään parin päivän loma, ja sen ajattelimme käyttää mukavissa ankkuripoukamissa kelluskeluun ja Joonianmeren saarten alustavaan tutkiskeluun.
Elokuu Välimerellä on kuuma. Vähemmästäkin ymmärtää, miksi täällä päin on keksitty viettää siestaa keskellä päivää. Sisilian pohjoisrannikolla elokuu oli myös niin tuuleton, ettemme nostaneet purjeita kertaakaan niillä lyhyehköillä hypyillä, joita teimme ankkuripaikasta toiseen. Oikeastaan tuulettomuudesta oli enemmän etua kuin haittaa, sillä Sisilian ankkuripaikat ovat kaikki varsin suojattomia. Nyt saimme nukkua yömme pääosin rauhassa – jonkinlainen maininki tietysti avoimella rannikolla on aina läsnä, milloin mistäkin suunnasta, mutta ankkurin pidosta ei tarvinnut kantaa huolta. Vesi on kaikkialla puhdasta ja kirkasta, jopa isojen kaupunkien edustalla, niin että aina halutessaan saattaa pulahtaa uimaan.
Portosta lähdettyämme matkan seuraavat suuntaviivat päätettiin milteipä arpaa heittämällä. Hyviä vaihtoehtoja oli kaksi – jatkaa suoraan kohti etelää ja talvehtia Kanariansaarilla, tai kääntyä Portugalin kulmalta vasempaan ja suunnata Gibraltarin salmen läpi Välimerelle. Vaakakupeissa oli monenlaisia asioita, kuten ankkuripaikkojen löytämisen vaikeus tai helppous, suojasatamien tiheys, satamien hinnat ja tietysti elämisen hintataso kokonaisuudessaan, kiinnostavien paikkojen määrä ja vaihtelevuus, sääolot ja niiden ennustettavuus ja niin edelleen. Kumpikaan vaihtoehdoista ei noussut selvästi yli toisen, ja nyt kun toinen kumminkin tuli valituksi, voi joka toinen päivä olla tyytyväinen ja joka toinen päivä miettiä, että pieleen meni – sellaista se purjehtijan elämä joskus on. Onneksi suuntaa voi muuttaa myöhemminkin, vaikka vuoden päästä, tai milloin hyvänsä siltä tuntuu.
Galician länsirannikolla sijaitsee monia saaria käsittävä kansallispuisto nimeltään Parque Nacional de las Islas Atlánticas. Suurimmat saaret tai saariryhmät ovat pohjoisesta lukien Illa de Sálvora, Illas Ons ja Illas Cíes, jotka suojaavat Galician länsipuolen Rías Baixas -lahtia Atlantin tyrskyiltä. Puistoon kuuluu myös pienempiä saaria ríojen perukoilla.
Ría de Arousa on Galician länsirannan Rías Baixas -lahdista suurin ja polveilevin. Sitä ympäröivät joka puolelta korkeat kukkulat, suomalaisnäkökulmasta oikeastaan pienehköt vuoret, ja sen rantoja täplittävät hiekkarannat, pienet kaupungit ja lukuisat satamat. Keskellä ríaa sijaitsee kaunis Illa de Arousan saari mäntymetsineen ja hiekkarantoineen. Ría de Arousan näkyvin tunnusmerkki ovat viverot, simpukoiden kasvatuslautat, joita kerrotaan olevan pelkästään Arousan lahden alueella 3000 kappaletta. Kaikki lahdenpoukamat ovat niitä täynnä, ja satamiin tai ankkuripaikkoihin päästäkseen niitä joutuu kiertelemään joskus mutkikkaitakin reittejä, ellei sitten rohkeasti pujottele lauttojen välitse. Se on ihan mahdollista, sillä lautat on ankkuroitu pystysuoraan alaspäin, mutta paikka paikoin niitä on kyllä aika tiheässä! Pimeässä ei näillä vesillä kannata ensikertalaisen seikkailla, sillä lauttoja ei ole valaistu. Isompien alueiden nurkat on useimmiten sentään merkitty vilkkuvilla reimareilla.
Bréhatin saariretken jälkeen aloimme viimeistään ymmärtää, että upeita paikkoja nähdäkseen ei Bretagnessa tarvitse lähteä kauas. Pelkästään omassa ”kotikylässä” voi harhailla umpikujalta vaikuttaville sivukaduille ja päätyä huimiin maisemiin. Jos se ei ihan riitä, voi bongata Google Mapsista mainitsemisen arvoista näköalaa esittävän kamerasymbolin, ja mennä paikan päälle katsomaan. Näin me päätimme tehdä eräänä aamuna, kun lähiseudun tunnetuimmat turistikohteet oli nähty. Hyppäsimme autoon ja ajoimme taas kohti Bretagnen pohjoiskärkeä. Nyt matkasimme vähän Bréhatia kauemmas länteen, Plougrescantin rannikolle ja Tréguierin pikkukaupunkiin.