Otrantosta suuntasimme Apulian rannikkoa pohjoiseen kohti Brindisiä. Oli aurinkoinen, kuulas syyspäivä, joka jo vähän enteili viileneviä säitä. Matka sujui kommelluksitta mukavassa sivumyötäisessä. Tuulta riitti koko reilun 40 merimailin matkalle, mutta päästyämme Brindisin suuren sataman aallonmurtajan suojaan oli ilta jo pimentynyt.
Purjehdusseikkailumme viides vuosi pyörähti käyntiin toukokuussa 2022. Purjehduksellisesti se jäänee muistiin ehkä vähän laiskana vuotena. Neljännen reissutalvensa veneemme Aina asusteli Kreetalla Agios Nikolaoksen satamassa. Toinen meistä piti Ainalle seuraa Kreetan kylmissä ja epävakaissa talvisäissä, toinen vietti talven Suomessa töitä tehden. Sota-, pandemia- ja inflaatiouutiset vetivät mielen matalaksi. Sen kaiken vastapainoksi tuntui hyvältä kellua kesä lämpimällä Joonianmerellä kaikesta irrallaan. Matkanteossa tulee muutenkin joskus kausia, jolloin matkustaminen ei niin inspiroi. Joskus jopa kyllästyttää. Se kuulostaa monesta varmaan oudolta, ellei suorastaan rikolliselta. Mutta matkapurjehdus elämäntapana on juuri sitä – elämää – siinä missä joku muukin, ja siihen kuuluu erilaisia vaiheita.
Kreikan rannikko jäi taakse. Edessä kajasteli monen vuoden jälkeen uusi maa, Italia, ja siellä ensimmäiseksi ankkuripaikka Otranton kaupungin edustalla. Matkalla Välimeren halki itään kesällä 2019 olimme hypelleet pitkin kaunista Sisiliaa, mutta manner-Italiaan emme vielä kertaakaan olleet rantautuneet.
Kesä 2022 hujahti Kreikan vesillä telakkahommien ja kevyiden päiväpurjehdusten merkeissä. Tulimme viettäneeksi monta viikkoa ihan suoranaista mökkilomaakin, tosin kelluvassa asumuksessa. Monena aamuna sitä suunnitteli, että tänään kyllä rullattaisiin purjeet auki ja lilluttaisiin edes seuraavaan poukamaan, mutta päivän kuumuuden laskeuduttua merenpinnan tasolle yhä useammin pohdiskelu päättyi lopputulemaan “Onks pakko jos ei taho?”
Olimme lähteneet purjehtimaan Kreetalta kohti Joonianmerta toukokuun 8. päivä. Vuorokautta myöhemmin Kreeta möllötti edelleen paapuurin puolellamme, aivan kuin emme olisi edenneet mihinkään. Onhan se valtavan pitkä saari, mutta eipä vauhdissakaan ollut hurraamista. Tuuli oli vastahankainen, niin että pääsimme niukin naukin etenemään jonkinlaisessa luovikulmassa, ja ajoittain kävi niin tyyneksikin että oli pakko ajaa koneella.
Talvi 2021-2022 oli harvinaisen kylmä ja runsasluminen – myös Kreetalla! Lisäksi Kreetan talvi oli poikkeuksellisen myrskyinen, ja ainakin veneemme Ainan mielestä kerta kaikkiaan ikävin talvi koko purjehdusreissumme varrella. Tämän jutun kirjoittaja, Inka, vietti talven kotomaassa, siellä pakkasten ja hankien keskellä, mutta vene ja venevahti sinnittelivät Agios Nikolaoksen marinassa pidellen milloin vesi-, milloin raesateita ja kiristellen köysiä hulvattomasti vellovassa satama-altaassa. Aurinkoisina päivinä saattoi ihailla lumipeitteisiä vuoria, mutta kauniit näkymät eivät aivan täysin korvanneet huonoista ilmoista johtuvaa mieliharmia ja vaivaa.
Aina purjehti rauhallisesti mieluisinta kompassisuuntaansa, 180°. Taakse jäi Mykonos, sitten Naxos ja Paros, joiden välistä pujahdimme yhä etelään suunnaten. Elettiin lokakuun viimeistä päivää, joten aurinko laski jo aikaisin illalla. Kuu ei valaissut tätä yöpurjehdusta. Taivasta peitti pian niin paksu pilvikerros, että yöstä tuli säkkipimeä. Tuuli jaksoi kuitenkin kuljettaa meitä ihan mukavaa vauhtia, eikä merikään ollut kuoppainen, joten saimme vuoron perään hyvin unen päästä kiinni. Minä kiipesin istumalaatikkoon omaan vahtivuorooni puoliltaöin, ja näin styyrpuurin puolella kauniissa yövalaistuksessaan kimaltelevan Santorinin saaren. Ehkäpä siellä tulisi joskus käytyä, mutta ei nyt – meillä oli suuntana Kreeta.
Vaikka purjehdimme viime kesänä monta kuukautta edestakaisin pohjoista Joonianmerta, emme koskaan tulleet käyneeksi kahdella karun näköisellä saarella, Kalamoksella ja Kastoksella. Ohitimme ne kyllä monta kertaa, yleensä niukin naukin – meillähän kun tuppaa enimmäkseen olemaan aina vastatuuli, ja jostakin syystä juuri näiden kahden saaren terävien rantakarikoiden ohi luoviminen tuntui aina yhtä hankalalta.
Vuoden 2020 alkaessa purjevene Ainan kyydissä uppouduttiin remonttihommiin. Oltiin vielä autuaan tietämättömiä mistään viruksista ja siitä, millaiseksi maailma pian muuttuisi. Kreikassa alkoi lockdown maaliskuun loppupuolella, mutta meillä remppahommat jatkuivat keskeytyksettä toukokuuhun asti. Koronakeväästä Mesolongissa voit lukea tästä!
Matkamme suuntautui elokuun alkupuolella Nidrin lahdelta pohjoiseen. Ensin ajaisimme läpi Lefkaksen kanavasta, joka erottaa Lefkaksen saaren Kreikan mantereesta, ja jonka kääntyvä silta avautuu päästääkseen veneet kulkemaan läpi. Siispä ankkuri ylös ja matkaan!
Mesolongin talvisatamasta lähdettyämme nostimme purjeet ensimmäistä kertaa Oxia-nimisen pienen, mutta sitäkin korkeamman saaren tuntumassa Manner-Kreikan lounaisnurkalla. Siitä matkamme jatkuisi luoteeseen kohti Lefkaksen saarta, josta olimme varanneet veneen noston kuivalle maalle ja kuukauden verran remonttiaikaa telakalla. Sitä ennen meillä olisi kuitenkin vähintään parin päivän loma, ja sen ajattelimme käyttää mukavissa ankkuripoukamissa kelluskeluun ja Joonianmeren saarten alustavaan tutkiskeluun.
Kaikki päättyy aikanaan, ja niin onneksi myös koronakaranteeni. Vähitellen talvikotimme Mesolongi kuoriutui eristyksistään ja ihmisiä alkoi näkyä kaupungilla. Kaupat ja palvelut avautuivat vähän kerrallaan, ja meidänkin elinpiirimme laajeni parin kuukauden satama – Lidl – AB Market -kolmiosta, johon se aika pitkälti oli rajoittunut lockdownin aikana. Vihdoin myös purjehtijoille annettiin lupa liikkua satamasta toiseen, siis niille, jotka jo ovat maassa. Rajojen ulkopuolelta tulevat veneilijät joutuvat odottelemaan Kreikkaan pääsyä vielä vähän aikaa.
Aivan kuten viime vuodenvaihteen tienoilla, päätin tälläkin kertaa kirjoittaa menneestä vuodesta pienen yhteenvedon, tilastotiedoilla höystettynä. Tuntuu uskomattomalta, että olemme päässeet näinkin kauaksi, ja että olemme yhä matkalla, kun lähtöpäivästä on kulunut jo puolitoista vuotta. Vene ja me itsekin olemme edelleen ehjiä, rahat eivät ole aivan lopussa, ja monenlaisia suunnitelmia on jo ilmennyt matkan jatkoon liittyen. Ja mitä kaikkea olemme ehtineetkään nähdä! Keväällä ylitimme pitkään pelätyn Biskajanlahden, seikkailimme Atlantin rannikkoa etelään, Espanjan Galiciaan ja Portugaliin. Sieltä päätimme kääntyä Gibraltarin salmeen. Välimerelle purjehdimme heinäkuussa, ja elokuussa retkeilimme pitkin Sisilian rannikkoa. Syyskuussa olimme päätyneet jo Kreikkaan asti, ja Kreikasta löytyi myös tukikohta talveksi.
Ría de Arousa on Galician länsirannan Rías Baixas -lahdista suurin ja polveilevin. Sitä ympäröivät joka puolelta korkeat kukkulat, suomalaisnäkökulmasta oikeastaan pienehköt vuoret, ja sen rantoja täplittävät hiekkarannat, pienet kaupungit ja lukuisat satamat. Keskellä ríaa sijaitsee kaunis Illa de Arousan saari mäntymetsineen ja hiekkarantoineen. Ría de Arousan näkyvin tunnusmerkki ovat viverot, simpukoiden kasvatuslautat, joita kerrotaan olevan pelkästään Arousan lahden alueella 3000 kappaletta. Kaikki lahdenpoukamat ovat niitä täynnä, ja satamiin tai ankkuripaikkoihin päästäkseen niitä joutuu kiertelemään joskus mutkikkaitakin reittejä, ellei sitten rohkeasti pujottele lauttojen välitse. Se on ihan mahdollista, sillä lautat on ankkuroitu pystysuoraan alaspäin, mutta paikka paikoin niitä on kyllä aika tiheässä! Pimeässä ei näillä vesillä kannata ensikertalaisen seikkailla, sillä lauttoja ei ole valaistu. Isompien alueiden nurkat on useimmiten sentään merkitty vilkkuvilla reimareilla.
On joitakin asioita, joita etukäteen jännittää, pelkää ja odottaa niin paljon, että jälkeenpäin ihan yllättyy selvinneensä niistä hengissä. Niin kuin nyt vaikkapa ensimmäinen koulupäivä, inssiajo, ylioppilaskirjoitukset, ensitreffit, hääpäivä – ja Biskajanlahden ylitys!
Bretagnessa jo helmikuu oli väläytellyt upeita kevätsäitä. Kukat kukkivat täyttä häkää ja ilmat olivat lämpimiä. Me ehdimme jo suunnitella lähtöä maalis-huhtikuun vaihteeseen, johan silloin varmasti olisi täysi kesä! Mutta muutama takatalvi yllätti purjehtijan Bretagnessakin, säät pikemminkin kylmenivät ja muuttuivat epävakaisemmiksi, eikä luontokaan ympärillä tuntunut etenevän ensikukoistuksestaan yhtään kesäisempään kuosiin. Vielä huhtikuukin ehti kulua loppuun asti, ennen kuin purjeveneemme Aina vihdoin lipui ulos talvisatamamme Binicin portista.
Tässä joitakin kohokohtia vuodelta 2018 – se oli ehkä ikimuistoisin ja ainakin tapahtumarikkain vuosi tähänastisessa elämässämme!
Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!
Nostimme purjeet Helgolandin sataman ulkopuolella ja lähdimme luovimaan kohti lounaista välietappiamme, Borkumin saarta. Vastassamme olivat ne ensimmäiseltä Pohjanmeren purjehduspäivältämme tutut ilmiöt – vastatuuli, iso vasta-aallokko ja virta. Näistä virta tietysti vaihtoi suunnilleen kuuden tunnin välein suuntaa, mutta muiden ilmiöiden pysyessä vastaisina ei myötävirtakaan jaksanut matkantekoamme juuri vauhdittaa. Tuolloin pääsimme nihkeästi 4 solmun vauhtiin, vastavirtaan vauhti putosi alle 2 solmun. Ja suunta, sehän ei tietenkään ollut kohti määränpäätä, vaan jotakin 45 ja 60 asteen väliltä sinne päin. Totesimme, että ilman moottorin apua ei veneemme kulkenut ainakaan vastavirtaan juuri minnekään.
Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.
