Browsed by
Avainsana: Veneen varustelu

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Alun perin kahden viikon projektiksi suunniteltu veneemme peräkannen targakaaren mittatilaustyö Gdanskin laitakaupungilla venyi lopulta viiden viikon mittaiseksi. Osin syynä oli tietysti se, että itse keksimme työn edetessä uusia varusteita ja yksityiskohtia, osin siksi että työn suunnittelu ja johto venetelakalla oli jokseenkin raskassoutuista. Mutta työn laatu on aivan priimaa, ja siihen olemme kerta kaikkiaan tyytyväisiä! Meillä on nyt tuon kyseisen kaaren varaan asennettuna niin paljon aurinkovoimaa, että voinemme elellä varsin omavaraisina sähkön suhteen. Ensimmäisten päivien koekäyttö osoitti jo, että pilviselläkin säällä paneelit lataavat oikein hyvin. Se on tärkeä juttu, sillä vierassatamissa latauspiuhan päässä oleilu ei sovi meidän budjettiimme pidemmän päälle, eikä moottoriakaan viitsi turhan päiten pelkän akkujen lataamisen vuoksi käyttää. Voi olla, että moottoriin joutuu joskus turvautumaan, jos oikein monta päivää on synkeää ja sateista, mutta enimmäkseen meidän pitäisi nyt pärjätä.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Kun homma vihdoin tuli valmiiksi, lähdimme niin nopeasti telakan rannasta, ettemme ehtineet lainkaan meriklaarata venettä. Viisi viikkoa leppoisan joen rannassa oli saanut meidät jo unohtamaan Gdanskin edustan jättiaallokon, ja meille tuli aivan kuin yllätyksenä, että heti merelle päästyämme vene alkoi keikkua aivan villisti! Hapankorppupaketit lentelivät hyllyiltä, lattialla liukui ties mitä vesipönttöjä pitkin poikin, ja kannellekin näkyi unohtuneen tavaraa, joka uhkaavasti lähti matkaamaan kohti parraslistaa. Niin kiire oli päästä jatkamaan matkaa! Ensimmäisenä iltana puksuttelimme vain Gdanskin keskustaan, jossa meillä oli aikomus seuraavana päivänä käydä ruokakaupoissa ennen matkan jatkamista. Gdanskin vierassatamaan asti emme kuitenkaan ehtineet, sillä matkan varrella oleva Olowiankan nostosilta oli kiinni, ja seuraavaan avaukseen oli melkein tunti. Se oli liian pitkä aika odotella nälkäisenä viihtyisän näköisen italialaisravintolan rantaterassin edustalla, ja niinpä suunnitelma vaihtuikin pizzaillalliseen ja yöpymiseen nostosillan korvalla. Eipä meitä kukaan siitä hätistellyt poiskaan, joten suoritimme myös lähtöpäivän ostokset tästä privaattimarinastamme käsin.

Matka alkoi Gdanskista keskiviikkoiltana 11. heinäkuuta ja jatkui Hel-niemen jälkeen länteen. Reitti vähän kiemursi, sillä tuuli oli myötäinen itätuuli, mutta aallokko kävi vanhan pohjoistuulen jäljitä vielä sivusuunnalta.  Isojen aaltojen keikutuksessa täysymyötäiseen purjehtiminen olisi vaatinut keulapurjeen spiiraamista spinnupuomin kanssa sivulle, ja isopurjeen varmistamista preventteriköysillä sitä kaikkein kamalinta eli vahinkojiippiä vastaan. Keplottelimme pientä siksakkia sivumyötäiseen, jolloin saimme purjeet pidettyä vedossa. Meidän vanhat köytemme olivat siinä kunnossa, että niitä ei enää puomien virittelyyn uskaltanut käyttää, ja muutenkin halusimme välttää purjeiden kanssa ylimääräistä revittelyä ennen kuin saisimme vaihdettua köydet uusiin. Köysiä emme Puolassa onnistuneet hankkimaan, mutta rikitarkastaja sentään vinssattiin mastoon ja kaikki mastoa kannattavat teräsvaijerit päätteineen ja vanttiruuveineen saivat arvosanan Erinomainen. Se oli sentään helpottava tieto. Uudet köydet odottaisivat meitä Saksassa, kunhan nyt vain ensin pääsisimme sinne asti.

Ensimmäisen yön aamutunneilla autopilotti lakkasi toimimasta. Se oli toiminut ongelmitta ensimmäisen legin kovissa keleissä ja vaikuttanut todella järeältä peliltä. Olimme tässä vaiheessa vielä Puolan rannikon tuntumassa ja edessä oli pitkälti toistasataa merimailia Bornholmiin, jossa aioimme pitää parin päivän tauon. Se tauko tulikin tarpeeseen, sillä käsin ohjaaminen kahden hengen miehistöllä on raskasta puuhaa! Varsinkin pimeänä, pilvisenä, kuuttomana yönä on tuijotettava herkeämättä kompassia, sillä suuntavaisto ei kerro yhtikäs mitään. Kun lisäksi vielä tuuli tyyntyi, mutta aallokko jatkoi omaa vellovaa elämäänsä, kävi veneen ohjailu todella työstä. Purjein kulkevalla veneellä on aina jokin tietty suunta ja kallistus, ja ruorimiehellä pysyy tuntuma peräsimeen, mutta moottorilla ajettaessa ainakin meidän veneemme on täysin tunnoton ja kuskin herpaantuessa alkaa kääntyillä aivan sattumanvaraisiin suuntiin. Mutta perille Bornholmiin päästiin!

Puolitoista vuorokautta kestäneen sateisen harmauden jälkeen meitä tervehti perillä Rønnen satamassa paahteisen aurinkoinen sää. Bornholm, Tanskanmaan ihanin paikka, täytti kauneuden tarpeemme tankit piripintaan. Matkustimme lauantaina bussilla kumpuilevien peltomaisemien halki Allingeen saaren luoteisnurkalle, jossa nautimme herkullisen savukalalounaan Allinge Røgerissä, ja sen jälkeen ihastelimme pikkukaupungin kesäfestivaalitunnelmaa ja elävää musiikkia satamassa, jonne oli ahtautunut niin paljon veneitä, että oli vaikea kuvitella miten ne sieltä aikanaan saatiin pois.

Paikka oli todella pittoreski, mutta samalla olimme hyvin tyytyväisiä, ettemme olleet edes harkinneet omalla veneellämme yrittää näin pieniin satamiin. Meidän iso matamimme ei nimittäin käänny pennin päällä eikä edes ison setelin, sen kanssa ei voi ajatellakaan ahtautuvansa pieniin ja mutkikkaisiin satama-altaisiin.

Bornholmissa olisi hyvin viihtynyt vaikka kuukauden, miksei loppuiän, mutta tuuliennuste näytti lähenevää pläkää ja siksi päätimme lähteä sunnuntaina 15.7. jatkamaan matkaa kohti Kieliä. Saimme näin yhden hienon purjehduspäivän, minkä jälkeen pläkä kuitenkin saavutti meidät. Seurasi koneajoa toista vuorokautta, mutta meri oli sentään tyyni eikä ohjailu siksi kovin hankalaa. Ja matkan varrella oli niin paljon tuulipuistoja, laivareittejä ja vilkkuvia majakoita, että ne pitivät vahtivuorolaisen sopivasti pirteänä.

Mutta pian autopilotin mentyä meiltä hävisivät kaikki navigointi-instrumentit. Ne olivat olleet kirjaimellisesti “tuulella käyviä” matkan alkupuolelta saakka, mutta nyt mikään mittari ei enää osoittanut elon merkkejä.

Hankaluudet veneemme varusteiden kanssa ovat olleet niin suuria ja moninaisia, ettei tälle viimeisimmälle vastoinkäymiselle jaksanut enää kuin hymähtää alistuneesti. No, onneksi sentään kohta oltaisiin Kielissä, ja sieltä varmasti löytyisi joku, joka osaisi auttaa meitä laitteiden kanssa. Ja siellä sentään meitä odottaisi – akkujen ja köysien lisäksi – kauan kaivattu jolla! Mehän tilasimme kumiveneen jo talvella Venemessuilta, mutta sitäpä emme vain lukuisista yrityksistä huolimatta koskaan saaneet. Saksasta saimme samanlaisen tilattua parissa päivässä – olimme saaneet siitä sähköpostilla kuvankin, ja uskalsimme uskoa että jolla sentään oli totta!

Jolla on totta! Tässä jo koekäytössä ja heti likaisena…
Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Pitkän talven, vielä pidemmän kevään ja viimeiseen asti viipyneen merijään mentyä koitti vihdoin oikea kesä – jo toukokuussa! Toinen meistä sai hetkittäin nauttia sen lämmöstä moninaisten veneprojektien lomassa sillä välin, kun toinen vielä keskittyi matkakassan viimeisten pennosten kartuttamiseen.

Jos olisimme jääneet hinkkaamaan valmiiksi jokaista yksityiskohtaa, lähtöpäivä koittaisi ehkä joskus ensi vuonna – tai ei ehkä milloinkaan. Keskityimme siis vain oleelliseen: siihen, että moottori, purjeet, riki ja tarvittavat sähkö- ja navigointilaitteet toimivat, ja niin me vain lähdimme! Viimeiset päivät olivat niin kiireisiä, että nyt jälkeenpäin ne tuntuvat menneen kuin sumussa. Niin paljon oli muistettavaa, hankittavaa, asennettavaa, järjestettävää, asunnon tyhjennystä ja siivousta, tavarapaljouden karsimista vielä toistamiseen – ensimmäinen askelhan oli muutto 200-neliöisestä maalaistalosta kaksioon, mutta kaksiosta veneeseen oli melkein yhtä iso urakka. Samaan syssyyn vanha veneemme, pikku Matami, löysi uuden omistajan ja senkin vesillelasku saatiin jollakin ihmeen tavalla järjestymään vielä lähtöviikolle. Kaiken ohessa yritimme ehtiä viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa, mutta valitettavan lyhyiksi ne hetket jäivät. Ehkäpä jossakin vähän eteläisemmillä leveysasteilla saamme nauttia vierailevien ystävien ja sukulaisten seurasta pidempään, vailla kiirettä.

Matkamme ensimmäisen legin ennusmerkit eivät olleet varsinaisesti kovinkaan lupaavat. Ensinnäkin matkan alkaminen perjantaina tuottaa jonkin taikauskon mukaan huonoa onnea. Toisekseen purjehdus ja tiukka aikataulu eivät koskaan sovi kovin hyvin yhteen, mutta me toivoimme ehtivämme perille ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Gdanskiin hyvissä ajoin, jotta kolmanneksi miehistön jäseneksi lupautunut ystävämme ehtisi lentää takaisin kotiin ennen lomansa loppua. Kolmas, ja pahin, ongelma oli tietysti se, että emme olleet ehtineet varsinaisesti koepurjehtia venettämme ennen matkan alkua. Yhden viikonlopun pituinen ensireissu lähes tyynessä kelissä muutaman mailin päähän ei ihan täyttänyt vaatimuksia. Mutta moottori vaikutti toimivan, ja muutaman rantautumisen ja laiturista lähdön jälkeen meillä alkoi olla edes hiukan tuntumaa veneeseen.

Siispä matkaan! Lähtö koitti perjantai-iltana 1. kesäkuuta vuonna 2018. Heilutimme hyvästiksi tutuksi käyneelle NJK:n satamalle Helsingin Koivusaaressa, ja kiepaisimme Lauttasaaren eteläpuolitse vielä Vattuniemeen tankkaamaan. Kun lähdimme ulos merelle kohti länttä, oli jo lähes puoliyö. Seuraavana iltapäivänä saavuimme Hankoon, jossa tankkasimme vielä vähän lisää. Samalla tuli laskettua polttoaineen kulutusta, joka yllätti meidät – ihme kyllä positiivisesti!

Auringonnousu Gotlannin lähellä

Hangosta matka jatkui vähitellen reipastuvaan tuuleen, joka kääntyi lounaasta luoteeseen ja alkoi nostaa suurempaa ja suurempaa aallokkoa. Gourmet-ateriat saivat väistyä yksinkertaisemman murkinan tieltä, eikä keulahytissä enää käynyt nukkuminen. Vapaavahti löysi tukevimman asennon salongin sohvalta, jossa kankainen sivulaita piti nukkujan paikallaan, tai perähytin laajalta pediltä, jossa aina jokin reuna tuntui pysyvän muita vakaampana.

Perähytin kodikas ja turvallinen pesä

Gotlannin itäpuolella, kun matkaa oli tehty kolmatta vuorokautta, jouduimme tositoimiin pitämään MOB- eli mies yli laidan -harjoitusta. Onneksi ei sentään ihan oikeisiin tositoimiin, sillä miehestä tai naisestakaan ei sentään ollut kyse, mutta panokset olivat isot kuitenkin. Upouuden pelastuslauttamme teline ei kestänyt merenkäyntiä vaan oli taittunut pohjastaan mutkalle, ja siinä samalla pullauttanut koko lautan kyydistään mereen. Onneksi vieraileva miehistömme jäsen huomasi tapahtuneen heti tuoreeltaan, kun lautta kellui vielä näkyvissä valkoisten vaahtopäiden seassa. Purjeet saatiin äkkiä alas ja pian oltiin poijuhaat ja köydet tanassa lauttaa pelastamassa. Muutaman hiukan ohi menneen lähestymisen jälkeen kiinniotto vihdoin onnistui, mutta painavan lautan saaminen takaisin veneen kyytiin kovassa aallokossa vaati toista tuntia kestäneet ankarat ponnistukset. Isopurjeen puomin ja barduunasta eli apuharuksesta taiotun taljan avulla lautta lopulta saatiin turvallisesti takaisin kannelle, ja sidottua kiinni istumalaatikkoon. Miehistön jo valmiiksi vähiin tiristettyjä voimia vaatinut harjoitus siis onnistui – hyvä me!

Pian lauttaepisodin jälkeen tuuli heikkeni ja kääntyi veneen keulan editse etelän kautta idän puolelle. Sitten se alkoi tasaisesti kasvaa, kunnes Gotlannin ja Gdanskin välisellä suurella ulapalla kävi jo aika navakaksi. Mutta tuulta pahempi oli kuitenkin aallokko. Se nousi korkeaksi ja jyrkäksi, iso aalto toisensa jälkeen vyöryi veneemme perän takaa ja alitse, väliin joku niistä tuli viistommin takalaidalle ja nakkasi paattimme kallelleen. Sisällä tavarat pysyivät enimmäkseen paikoillaan, mutta melkoinen kilinä, kolina ja ryske siellä kävi niiden kolkatessa vuoroin vasten lokeronsa peräseinää, vuoroin koetellessa salpojen ja saranoiden kestävyyttä. Mutta veneemme kulki kaikesta huolimatta omaa, varsin vakaata tahtiansa, eikä meistä kenelläkään ollut kyydissä hätäpäivää. Luottamus veneen kestävyyteen ja merikelpoisuuteen kasvoi hetki hetkeltä.

Kaasulautta Gdanskin edustalla

Iso aallokko seurasi meitä melkein perille Gdanskiin asti. Gdanskinlahtea suojaavan Hel-niemen kärjen jälkeen aallokko vihdoin laantui, ja loppumatka puksuteltiin tyvenessä säässä aamun sarastaessa. Perillä Wisla-joen suulla sijaitsevan pursiseuran satamassa oltiin keskiviikkoaamuna 6.6. klo 06:00. Matka kesti siis melkein täsmälleen 4 ja puoli vuorokautta!

Heti kun köydet oli saatu kiinni laituriin, marssi voipunut mutta onnellinen miehistö niine hyvineen, täydessä purjehduställingissä, viereisellä tontilla sijaitsevan hotellin ravintolaan aamiaiselle. Kylläpä seisovan pöydän antimet maistuivat hyvältä kylmän tonnikalan ja iänikuisten voileipien jälkeen!

Kun aamiaisen jälkeen oli käyty suihkussa ja otettu tunnin voimaunet, tuntui jo taas ihan ihmiseltä, ja teki mieli kaupungille haistelemaan tunnelmaa. Eikä meidän tarvinnut pettyä – Gdanskin vanha kaupunki on kaunis, juuri sopivan kokoinen ja täynnä tunnelmaa, yksityiskohtia ja elämää. Vietimme mukavan illan koko miehistön voimin, ennen kuin seuraavana aamuna kolmannen jäsenemme oli lennettävä takaisin kotiin. Suuri kiitos, Antti! Oli ehdottomasti hyvä päätös värvätä yksi lisäjäsen miehistöön tälle verrattain rankalle matkalle, erityisesti koska kyseessä oli ensimmäinen etappi, suhteellisen tuntematon vene, tottumaton miehistö ja lisäksi vielä kaikki muuttuvat ja yllättävät tekijät, etunenässä tietenkin sää. Kaikki sujui hienosti ja miehistön kesken vallitsi mutkaton ja hyvä henki.

Gdanskin vanhakaupunki

Tarkoituksemme on viipyä Gdanskissa parisen viikkoa – niin kauan kuin venettämme varustellaan Wisla-joen varren venetelakalla. Aurinko paistaa, on täysi kesä. Jokimaisema takakannen ”terassillamme” on rauhoittava, ja bussilla pääsee kaupungin vilinään milloin haluaa. Nyt on aikaa levätä pois matkaväsymys ja menneen syksyn, talven ja kevään ankarat ponnistukset: talon myynti ja muutto, voimia vaatinut päivätyö, veneen kunnostus, järjestelyt, hankinnat, toinen muutto, nelijalkaisen ystävämme poislähtö… Nyt on aikaa myös totutella ajatukseen uudesta elämästä, sen vapaudesta ja ilosta, mutta myös isoista haasteista.

Seuraa meitä myös Facebook– ja Instagram-sivuillamme, ne saattavat olla paremmin ajan tasalla!

Katkeransuloinen kevät

Katkeransuloinen kevät

Pitkien, kylmien, työntäyteisten viikkojen jälkeen veneemme oli vihdoin valmis vesillelaskuun. Sen oli pakko olla, sillä isoille veneille varattu suuri nosturiauto oli hommissa vain yhden päivän. Deadlinesta myöhästyminen olisi tarkoittanut todennäköisesti vielä aika paljon kalliimpaa nostokeikkaa, vaikka ei se halpaa hupia nytkään ollut. 

Torstaiaamuna 3.5. kaikki vedenalaiset työt oli kuitenkin saatu valmiiksi – veneen runkokatselmus, kylmälaitteiden harkot ja kaksi kerrosta uutta myrkkymaalia pohjaan, uudet sinkit sinne ja tänne. Vanhoja pronssisia läpivientiventtiilejä oli elvytelty sadan vuoden unestaan. Ja niin veneemme lensi ilmojen halki ja laskeutui vesille helsinkiläiseen rantaan. Mistään ei pulpunnut vettä sisään, joten liinat uskallettiin irrottaa. Kone starttasi, kun ensin oli yhteistuumin laiturinaapureiden kanssa tutkittu miten sitä avainta pitikään kääntää. Ensimmäinen ajomatkamme, pari sataa metriä sumun saartaman aallonmurtajan reunalle omaan poijuun, sujui kommelluksitta, vaikka vene tuntui pikku matamiimme verrattuna kolossaaliselta.

Vesillelaskun jälkeenkin työtä on tehty tauotta. Vielä ei olla purjehduskunnossa, mutta eiköhän sekin hetki joskus koita. Osa projekteistamme on ihan suunniteltuja juttuja, mutta valitettavasti valtaosa sellaisia, joita putkahtelee yllättäen sieltä ja täältä. Välillä on ollut toivoton tunne, että mihin tahansa veneessä koskee, kaikki vain murenee käsiin. Paattimme perusasiat ovat kyllä kunnossa, se on rungoltaan vahva ja järeä, ja kaikin puolin hyvin rakennettu. Mutta sitä ei ole taidettu oikein jaksaa pitää kunnossa. Monta sellaista osaa tai järjestelmää, joita pitäisi muistaa huoltaa tai vaihtaa aika ajoin, on rikkouduttuaan tai puhki kuluttuaan vain jätetty paikoilleen niine hyvineen ja ehkä veneilty sitten vähän vähemmillä mukavuuksilla.

Uusi hella on jo tositoimissa, vaikkei vielä ole ihan löytänyt paikkaansa!

Meille veneestä tulee kuitenkin ihan näinä päivinä pysyvä koti. Me emme uskalla leikkiä vanhojen kaasuletkujen tai puhki ruostuneiden hellan polttimoiden kanssa, vaan ostimme uudet letkut ja hellan. Mutta emme saa korjattua rikkoutunutta painevesiputkea, koska veneemme amerikkalaisia osia ei Suomeen enää ehdi tilata ja kotimaiset eivät sovi. Niinpä joudumme osittain tulppaamaan putkiston, mutta ehkä saamme vielä keittiöön veden – ja mielellään myös lämpimän veden! Toinen vessa on ehkä pysyvästi tukossa, kunnes jossakin etelämpänä ehdimme remontoimaan sen, mutta onneksi luksuspaatissamme on kaksi vessaa. Ainakaan omasta mielestäni kaksi vessaa ei enää missään nimessä ole tyhmä keksintö taikka kerskakulutusta, vaikka ehkä aiemmin olisin voinut ollakin sitä mieltä!

Osaatko arvata, kumpi on meidän?

Lämpimien kesäsäiden helliessä rannoilla ja puistoissa käyskenteleviä ihmisiä olen itse viettänyt aika monta päivää roikkuen vyötäröä myöten jääkaapissa ja pakastimessa. Kylmälaiteasennuksemme alkaa olla kylmäbokseihin asennettavia lauhduttimia vaille valmis. Koska veneessämme on amerikkalaiseen tyyliin varsin isot kylmäboksit, päädyimme energiatehokkaaseen vesijäähdytteiseen Frigoboat-järjestelmään. Kirjoitan siitä lisää sitten, kun meillä on jonkin verran käyttökokemusta. Oheisista kuvista näkyy kuitenkin jäähdytyksen periaate: rungon ulkopuolella olevien pronssilevyjen (ne eivät siis ole veneen pohjaan pahan päivän varalle kiinnitettyjä kultaharkkoja) sisällä kulkevissa putkissa kylmäaine matkaa sieville pikku kompressoreille, jotka sijoitimme pienen keittiönkaapin pohjalle, ja niistä eteenpäin lauhduttimiin, jotka kiinnitetään kylmäboksien sisälle.

Palkkioksi kovasta työstä saamme sentään nauttia merinäköalasta ja raittiista ilmasta, auringonlaskuista ja ulkona grillaamisesta. Veneessä on kotoisaa ja raikasta nukkua, ainakin nyt kun yöt vielä ovat viileitä. Rannassa on suihkut ja saunat, ja metroasemalle kivenheitto. Viimeiset viikot kotimaassa vietämme siis kiinteistötikapuiden ylimmällä puolalla – se on se sijainti!

Mutta yksi on joukosta poissa…

… ja sen myötä koko jäljellä oleva laumamme eksyksissä ja vajaa. Ilon pilkahdukset ovat vielä harvassa, mutta tiedän, että ne vielä voittavat – eikä vähiten siksi, että saimme nauttia niin hienon olennon seurasta ja läsnäolosta näinkin kauan. Ihan kunnollisen koiranelämän verran, vaikka se niin ohikiitävältä hetkeltä ihmisestä tuntuukin. Mielellämme olisimme jakaneet tämän tulevankin seikkailun nelijalkaisemme kanssa, mutta sen elämä tuli valmiiksi ja se lähtikin ihan omaan seikkailuunsa ilman meitä. Ihmisen vaikea tehtävä on hyväksyä, että jonakin päivänä se on edessä, ja saatella rakas laumatoveri turvallisesti matkaan.

Nelijalkainen ystävämme, kumppanimme ja miehistömme itseoikeutettu jäsen totteli nimeä Sisu – silloin, kun irlantilaiselta jääräpäisyydeltään viitsi ketään totella. Eikä sen vanhemmiten ja suurta viisauttaan enää tarvinnut suorittaakaan mitään niin koiramaista kuin totteleminen. Sen tummista silmistä saattoi lukea kysymykset ja vastaukset. Sanoja ei tarvittu – eikä se niitä olisi viimeisinä vuosinaan enää kuullutkaan.

Sisu oli nimensä mittainen mies. Tuskin koskaan on ollut, eikä varmasti enää tule, yhtä tinkimättömästi omaa laumaansa, taloaan, kyläänsä, mainettaan ja kunniaansa puolustavaa äijäkoiraa. Sellainen pelottomuus on hurjaa katseltavaa, mutta tahtomattaankin sitä täytyy ihailla. Enpä olisi osannut arvata pientä karvapalleroa nimetessäni, millainen enne keksimäni nimi olisi.

Hienon kennelnimensä Sisu kuitenkin sai leppeiden länsituulien Zephyr-jumalalta. Ja leppeä länsituuli se olikin meille ihmisilleen, ja kaikille muillekin ihmisille, varsinkin lapsille. Ja tietysti tyttökoirille! Sen elämän täyttymys, kaiken sen uhoamisen takana, oli saada olla yhdessä ihmistensä kanssa, vaikka nämä keksivätkin ties mitä kummallisuuksia. Niin kuin nyt vaikka purjehtiminen! Ei järjen hiventä – mutta yllättäen mokoma harrastus tarjosi koiranpojallekin uusia, hienoja elämyksiä. Merituulen mukana kulkevia tuoksuja, uusia tuttavuuksia saarten rannoilla, oman veneen ylpeää vartioimista tunkeilijoilta, ja parasta kaikesta: kun sai lauman kanssa käpertyä illalla pieneen kajuuttaan, ja sai aina nukkua jonkun kanssa selkä selkää vasten.

Veneilijän kevät ja uusi alkuräjähdys!

Veneilijän kevät ja uusi alkuräjähdys!

Harvoin sattuu samanaikaisesti kaunis sää ja pitkä vapaa, ainakaan tässä armaassa kotomaassamme. Nyt kuitenkin sattui, ja tietysti pääsiäisloma vietettiin tiiviisti uuden veneemme parissa. Yritimme aloittaa keväiset kunnostelupuuhat kevyesti hiukan siivoilemalla, mutta räjähdyshän siitä taas seurasi, ihan kuten viime keväänä pikku veneemme kanssa touhutessa. Tilanne näytti silloin alussa toivottomalta, lopulta meillä oli paljon parempi vene kuin se, minkä alun perin ostimme! Alkuräjähdysteoriaa ei käy kiistäminen tälläkään kertaa. Räjähdys on väistämätön, kun talven jäljiltä on niin paljon patoutunutta energiaa, lähtöpäivä lähenee uhkaavasti ja tekemättömien töiden ja puuttuvien varusteiden lista vaikuttaa pelottavan pitkältä. Toivotaan, että tänä keväänä käy yhtä onnekkaasti kuin viime keväänä!

Olemme käyneet veneellä talven mittaan silloin tällöin piipahtelemassa, mutta nyt meillä oli ensimmäisen kerran tilaisuus viettää siellä kunnolla aikaa päivänvalossa. Ja mitähän sellaisesta luonnollisesti seuraa? Akuutti masennus! Päällisin puolin suhteellisen siistiltä vaikuttanut veneemme onkin nuhjaantunut ja väsähtänyt. Ikkunat ja luukut ovat hiukan vuotaneet tai lirutelleet kondenssivettä sieltä täältä, vanerin pintaviilu on paikka paikoin rypistynyt ja lakkapinnat kupruilleet. Pilssistä löytyi iso jäämöykky ja muutamasta lokerosta pölähti luukkua avatessa ummehtunut löyhähdys. Ja joka ikinen kaappi, luukku, laatikko, hylly ja pilssin kolonen pursuili tavaraa. Tunnistamattomilla löydöillämme olisi syntynyt monta jaksoa Valehtelijoiden klubia – niin omituisia työkaluja ja varusteita veneen nurkista löytyi.

Kun veneestä oli vinssattu maan tasolle viisi isoa jätesäkillistä roinaa, alkoi sisätila kummasti näyttää paljon viihtyisämmältä. Onhan meillä tilaa – ja seisomakorkeus! Kun keulakannella lojunut surullisen luttana jollakin heivattiin alas, tulvi kattoluukuista valoa kajuuttaan, ja yhtäkkiä veneen mahonkisisustus alkoi hehkua kaunissa kullanruskean sävyissä. Ei tilanne kenties ollutkaan niin toivoton!

Mikä sotku veneessä syntyikään!

Kotiin päästyämme aloin käydä läpi aikaisemmin laatimaamme toivelistaa, ja merkitsin siihen kaikki kohdat seuraavilla merkeillä:
✅ Kunnossa!
🔲 Ehkä, tai sitten ei
❌ Tehtävälistalla

Listan ensimmäiset kohdat näyttivät tältä:

Veneemme on…
✅ turvallinen
✅ merikelpoinen
✅ hyvä purjehtimaan
✅ massiivirunko, ei kerrosrakennetta
✅ pitkä eväköli
✅ skegiperäsin
✅ köliin tuettu masto
✅ kutteririki 

Mahtavaa! Kaikki pisteet kotiin! Ja näin lista jatkuu:

Veneessämme on…
✅ tilaa kahdelle mukavaan asumiseen
✅ hyvä makuuhytti, jossa kunnon sänky
✅ 1-2 hyvää meripunkkaa
✅ hyvä keittiö, jossa
     ❌ jääkaappi
     ❌ pakastin
✅ wc ja suihku
✅ tilava salonki ja iso ruokapöytä
✅ hyvä tuuletus
✅ hyvä lämmitys
✅ merenkäyntiin suunnitellut tilat
✅ erillinen navigointipöytä
✅ tilaa 2-4 vieraalle
✅ perähytti 
✅ kaksi erillistä makuuhyttiä
✅ isot vesi- ja polttoainetankit
🔲 paljon säilytystilaa kannella
🔲 paljon säilytystilaa ruoalle
🔲 paljon säilytystilaa isoille tavaroille

Ei edelleenkään hassumpaa! Vain kaksi välttämättömänä pitämäämme asiaa puuttuu – ja niistäkin toinen on tarkemmin ajateltuna ylellisyys.  Kylmälaitteistojen suunnittelu on työn alla. Loppupään säilytystilatoiveista saattaa joutua viivaamaan yli sanan “paljon” siinä vaiheessa, kun alamme täyttää venettä matkatavaroilla, mutta uskoisin, että ainakin tärkeimmät tavaramme saamme jonnekin mahdutettua.

Sitten siirrytään varustepuolelle. Siellä puutteita alkaa näkyä vähän enemmän, ja siksi toisekseen veneessä olevien varusteiden toimivuutta emme ole voineet vielä testata. Saa nähdä, joudummeko kokemaan pettymyksiä niiden suhteen, kun vene on vesillä. Vene on tosin ollut kovin vähäisellä käytöllä monet vuodet, mutta aika ja säätkin tekevät teknisille laitteille tepposiaan. Toisaalta kaikki varustus on uutena ollut markkinoiden laadukkaimmasta päästä.

Varustukseen kuuluu…
❌ yleiset turvavarusteet
❌ pelastuslautta
🔲 hyvä ankkurivarustus
✅ myrskyvarustus (myrskypurje, ajoankkuri yms)
✅ tuuliperäsin
✅ hyvä autopilotti
✅ tutka
❌ plotteri
✅ vhf-radio
✅ ssb-radio ja (tai) satelliittipuhelin
❌ aurinkopaneelit
✅ muita energiantuottotapoja (tuuligenu)
❌ vesikone
✅ hyvät purjeet, myös genaakkeri
🔲 hyvä sprayhood
❌ bimini
❌ hypalon-jolla

Muutaman viikon kuluttua tämä lista näyttää luultavasti jo ihan toisenlaiselta. Venemessuilta löytyi hyvä tarjous pelastuslautasta, ja sellainen laitettiin tilaukseen. Kun nyt kerran messuilla olimme, innostuimme ehkä vähän liikaakin kylvämään rahaa ympärillemme, ja tilasimme saman tien uuden jollan. Jos mielii vältellä kalliita satamia ja ankkuroida luonnonpoukamiin, on jolla yksi tärkeimmistä varusteista. Kaupan mukana tullut jolla ei vaikuta kovin pitkäikäiseltä ratkaisulta, vaikka sen vielä saisikin pumpattua ilmaa täyteen, joten jollan hankkiminen oli kyllä ihan perusteltua.

Matkallamme etelään meillä on tarkoitus tehdä Gdanskissa parin viikon varikkopysähdys. Siellä veneeseemme rakennetaan mittojen mukaan targakaari, johon aurinkopaneelit voi asentaa. Vesikone sekä sprayhood-biminiyhdistelmä jääkööt tulevaisuuden hankintalistalle, niitä löytyy varmasti myös Välimereltä.

Entäpä se suuri ankkurikysymys? No, se on ratkennut – tässä komeilee uusi Rocna.

Vielä ratkaisematta on kysymys plotterista. Tarvitaanko plotteria vai ei? Mielipiteitä, valistuneitakin, löytyy sekä puolesta että vastaan. Navigointi  ja kaikki siihen liittyvä varustus on oma, todella iso ja merkittävä aiheensa, johon palaan myöhemmin – älkää siis karatko minnekään!

Jos haluat jakaa oman hyvän varusteluvinkkisi tai vaikka vain sanoa Heippa, voit tehdä sen tästä!

Kompassisuunta 180° esittää: s/y Aina

Kompassisuunta 180° esittää: s/y Aina

Tätä hetkeä lukijamme ovat epäilemättä odottaneet yhtä malttamattomina kuin Venemessuja! Nyt se hetki on koittanut: on vihdoinkin aika esitellä uusi ja uljas veneemme! Tämän kaunottaren kyydissä ensi kesänä suuntaamme lämpimämmille vesille, kohti etelää – kompassisuuntaa 180° seuraten, kuten blogimme nimikin on alusta asti vihjaillut.

Saanko esitellä: purjevene s/y Aina

Vuodenvaihteessa kirjoitin pohdintojamme siitä, millaisesta veneestä haaveilimme ja mitä ominaisuuksia pidimme tärkeinä. Tätä ”listaa” koostimme pari vuotta, siitä alkaen kun hankimme ensimmäisen purjeveneemme. Tänä aikana lista muuttui ja muokkautui samalla kun me opimme lisää purjehduksen ja veneen omistamisen käytännöistä ja opiskelimme monenlaista tietoa ja teoriaa veneistä ja purjehtimisesta kaikista mahdollisista lähteistä. Eikä lista vieläkään valmis ole. Vene on nyt hankittu ja monta asiaa on sen myötä lyöty lukkoon, mutta useampi juttu ratkeaa vasta sitten, kun ollaan matkalla. Emmehän vielä voi tietää, millaista vakituinen eläminen veneessä tulee olemaan, emmekä osaa kuvitella kaikkia paikkoja, säitä ja olosuhteita joita matkalla kohtaamme.

Koska aikomuksena ei ole heti suin päin rynnätä minkään valtameren ylitse vaan edetä askel kerrallaan, saaristo- ja rannikkopurjehduksesta muutaman vuorokauden avomerilegeihin ja joskus sitten myöhemmin vaativampiinkin suorituksiin, ehdimme suunnitella ja toteuttaa varustustakin osin vasta matkan varrella. Olisihan se toki mukavaa, että veneessä olisi kaikki mahdollinen varustus, jokainen nippeli, nappeli ja vitkutin paikoillaan, yhteydet valmiina merten yli ja kaikkiin taivaankappaleisiin, ja miehistö päästä varpaisiin puettuna sesongin tyylikkäimpiin väreihin, kun matkamme alkaa. Mutta meille tärkeintä on, että vene on matkakunnossa ja turvallinen, ja että meillä on toimintavarmat konstit navigoida sinne, minne nyt sitten ikinä olemmekaan menossa. Muu järjestyy sitten ajallaan. (Jos olet sponsori ja haluat ehdottomasti pukea meidät sesongin väreihin, se kyllä sopii meille oikein hyvin!) On turhaa käyttää rajallisia resurssejaan vaikkapa kalliiseen eletroniikkaan, jos alkuun pääsee sillä, mitä veneessä on jo valmiina. Voihan uusi hankinta osoittautua ihan turhaksi, ja parin vuoden päästä sekin jo on “vanhaa” tekniikkaa. 

Teimme kaupat Aina-veneestämme jo joulun alla. Olen siitä asti toivonut ja odottanut, että minulla olisi siitä hyviä, edustavia valokuvia esiteltäväksi lukijoillemme, mutta kamerani ei toistaiseksi ole suostunut matkustamaan veneen luo ja ottamaan niitä. Ruman pressun alla ankealla, tuulisella kentällä kököttävä vene ei liioin ole erityisen kuvauksellinen, ja sisälläkin on nuhjuista ja hämärää. Esiteltäköön perheemme uusin jäsen siis vanhoilla myyntikuvilla ja parilla näpit jäässä räpsäistyllä ulkokuvalla. Toivon mukaan viimeistään keväällä alkaa syntyä kuvaamisen aihetta!

YllätyS, yllätyS –  S & S!

Veneemme on amerikkalaisen Sparkman & Stephensin huipputoimiston suunnittelema Stevens Custom 40. Niitä valmistettiin vain kymmenkunta Queen Long Marine -veistämöllä Taiwanissa. Kuten ”isosiskonsa”, paljon suositumpi Stevens 47, se suunniteltiin vaativaan matkapurjehdukseen. Molempia oli myös Karibialla charter-veneinä Bill Stevens -nimisen charteryrittäjän lipun alla, ja veneet nimettiin hänen mukaansa. Oheisesta linkistä löydät veneiden esitteen. Myöhemmin Queen Long jatkoi Stevens 47 -veneiden valmistusta nimellä Hylas 47. Hylas-veneitä valmistetaan edelleenkin – ne löytyvät tämän päivän venemarkkinoiden luksusskaalan yläpäästä.

Sparkman & Stephens – Stevens Custom 40

Meidän veneemme on nimensä mukaisesti 40-jalkainen eli noin 12 metriä pitkä. Se edustaa hyvää vuosikertaa 1983 ja sillä on jo plakkarissaan ainakin yksi Atlantin ylitys. Se on selvästi vahvaa, jämäkkää tekoa, ja vaikka aika ja sääolot ovat haalistuttaneet kylkien kiiltoa ja taidokkaasti rakennettua mahonkisisustusta, voi nähdä, että vene on yksityiskohtiaan myöten mietitty ja suunniteltu nimenomaan matkapurjehdusta ajatellen. Vene on runkomuodoltaan syvä ja pyöreä, siinä on pitkähkö eväköli joka on kiinteä osa runkoa, ja iso peräsin kiinnittyy täysipituiseen skegiin. Se on kutteritakiloitu, eli siinä on kaksi purjetta keulassa – isompi, varsin ylös leikattu keulapurje ja sen takana pienempi kutteripurje. Veneemme pitäisi olla kovassa kelissä juuri sellainen vakaa ja rauhallinen, mutta varsin nopea, kuten S & S -veneet tapaavat olla – samasta syystä moni suomalaispurjehtija on valinnut pitkän matkan veneekseen klassikko-Swanin. Vene purjehtii hyvää vauhtia ja mukavasti, luovii varsin hyvin ja toimii myös myötäisillä tuulilla. Tästähän meillä ei itsellämme ole vielä varsinaisesti kokemusta, sillä teimme rohkeasti kaupat paatin jo seistessä talviteloillaan, mutta olemme haastatelleet perusteellisesti entistä omistajaa ja paria venetuntijaa. Lisäksi olen onnistunut löytämään ainakin yhden Stevens 40 -veneen, joka perhemiehistöineen purjehtii maailmalla. Voit katsoa heidän Youtube-esittelyvideonsa – veneen “pohjaratkaisu” on täsmälleen samanlainen kuin meillä.

Sparkman & Stephens – Stevens Custom 40. Kuvasta poiketen meidän veneessämme ei ole kääntököliä vaan köli on syvempi ja kiinteä.

Astu laivaan!

Veneemme ohjaamo, eli istumalaatikko tai sitloora, sijaitsee keskellä venettä, eikä perässä, kuten purjeveneissä useimmiten. Ainakin Suomessa keskiohjaamoveneet ovat aika harvinaisia – tunnetuimpia ovat tietysti Hallberg-Rassyt, joiden isommissa malleissa on lähes aina keskiohjaamo. Etuna tästä on ainakin hyvä näkyvyys joka suuntaan, ja tietysti sisätilojen kannalta se, että näin muodostuu tilava ja täysikorkuinen perähytti.

Portaita pitkiin pääsee avotilasta veneen “olohuoneeseen” eli kaiketi virallisesti salonkiin, jossa on iso taittopöytä ja sen molemmin puolin mukavat sohvat. Salongista perähyttiin pääsee kahta kautta – vasemmalta eli paapuurin puolelta käytävämallisen keittiön läpi, tai styyrpuurin puolelta wc- ja suihkutilan kautta. Wc:tä voi siis kätevästi käyttää sekä perähytistä että salongista käsin, ja märät vaatteet voi helposti heti sisään tullessaan ripustaa suihkutilaan kuivumaan. Styyrpuurin puolella on lisäksi ihan hyvän kokoinen navigaatioasema laitteineen ja sähkötauluineen. Keulassa on vielä “vierashuone”, jossa on tietysti se perinteinen V-muotoinen sänky, ja makuuhytin kyljessä toinen, pienempi wc. Tuleva kotimme on siis kompakti asunto, jossa on 3 h + k + 2 wc + kph – ja parasta siinä on tietysti sijainti, sijainti ja sijainti!

Alla on Pinterest-taulu veneemme myyntikuvista. Tämänhetkinen vaikutelma ei ole ihan näin siisti, mutta kenties pelkkä kunnon jynssäys ja uudet vaha- ja lakkakerrokset riittävät tuomaan eleganssin esiin!

Tekniikkaa ja varustelua

Sisäänkäyntiportaikon alla sijaitsee moottori, joka on nimeltään Yanmar. Siinä on 50 hevosvoimaa ja se on asennettu veneeseen 2000-luvun alussa. Käyttötunteja on vähän ja kone on vielä sellaista “vanhan hyvän ajan” mallia, jossa ei ole turhanpäiväistä tietotekniikkaa. Moottoriin pääsee käsiksi joka puolelta, joten sitä on helppo huoltaa. Navigointielektroniikka veneessä on enimmäkseen yli 10 vuotta vanhaa, mutta edelleen käyttökelpoista. On hyvä autopilotti, tutka, gps, epirb sekä vhf- ja ssb-radiot. Veneen peräpeilissä komeilee Hydrovane-tuuliperäsin, joka ohjailee venettä avomerellä viemättä ampeeriakaan virtaa. Salongissa on dieselkamina, jollaiselle olisi ollut ainakin viime kesänä käyttöä Suomen saaristossa. Purjeita on kaksi täyttä purjekertaa, myrskypurje sekä kevyen tuulen genaakkeri eli pallopurje. Purjeet ovat Loviisassa Doylellä katsastettavana, ja ovat kuulemma ihan kelpo kunnossa. Huh huh, ainakin sen asian suhteen voimme huokaista helpotuksesta, sillä uudet purjeet eivät ole halpoja!

Mutta vielä riittää varusteltavaa, vaikka pysytelläänkin ihan välttämättömyyksissä. Nykypäivänä aurinkoenergia on niin edullista ja tehokasta, että sitä on ilman muuta järkevintä käyttää veneen laitteiden tarvitseman sähkön tuotantoon. Aurinkopaneelit ovat siis ostoslistalla, ja niitä varten meidän täytyy teettää veneen peräkannelle kaari, johon ne voi kiinnittää. Veneen mukana tullut pelastuslautta on vanha ja huollon tarpeessa, mutta harvinaista merkkiä jota huoltaa koko Euroopassa vain yksi italialainen firma. Lautta saa siis mennä vaihtoon. Venemessuilta löytyi hyvä tarjous uudesta lautasta, jonka posti toivottavasti tuo meille piakkoin. Sitten on tietysti suuri, valtava ankkurikysymys! Jos olet seurannut koskaan kansainvälistä purjehdusaiheista keskustelupalstaa, tiedät varmaankin, miten kiihkeitä puheenvuoroja eri merkkisten ankkureiden puolustajat ja vastustajat käyvät! Meidän veneemme keulasta löytyy perinteinen CQR, joka on kelpo ankkuri Itämerellä, mutta ei välttämättä toimi vaihtelevissa olosuhteissa maailmalla. Jos sinulla on tähän asiaan – tai mihin tahansa muuhunkin – perusteltu kanta tai suositus, jätä toki kommentti! On muutenkin aina mukavaa saada kommentteja ja päästä keskusteluyhteyteen lukijoidemme kanssa!

Entäs sitten ne kompromissit?

Veneemme ruksaa vaatimuslistamme ruuduista hämmästyttävän monta – pari sellaistakin, joita emme uskoneet mahtuvan lähellekään budjettiamme, ja yhden hartaan toiveen jota en edes uskaltanut kirjoittaa mustalla valkoiselle – mutta kai nyt jokin asia jäi kaihertamaan? No, veneessämme on maston sisään rullautuva isopurje – sekin muuten runsaasti eriäviä mielipiteitä herättävä aihe! Pääsääntöisesti ne, joilla sellaista ei ole, eivät sellaista koskaan huolisikaan, mutta ne, joilla sellainen on, ovat siihen varsin tyytyväisiä. Mene tiedä! Sen käyttö tietysti vaatii opettelua ja toimintavarmuus hyvää huolenpitoa, mutta samahan koskee kaikkia teknisiä laitteita. Sanoisin, ettei tässä tapauksessa tunnu kovinkaan pahalta tehdä moista myönnytystä. Toinen pieni puute on kannella sijaitsevan säilytystilan vähyys. Ankkurikettingille on toki hyvän kokoinen boksinsa, mutta istumalaatikon penkkien alla ei ole sellaisia valtavia säilytystiloja kuin monissa muissa veneissä. Meillähän se tila on hyödynnetty sisäpuolella – koko veneessä on täysi seisomakorkeus. Ehkä ongelmaan löytyy ratkaisu, kunhan tarpeeksi lyömme viisaita päitämme yhteen.

Vaatimuslistamme varustepuoli on tietysti vielä vajaa, mutta muuten veneemme aika lailla vastaa niitä toiveita ja vaatimuksia, joita ehdimme parin vuoden aikana pohtia. Aika ihmeellistä, vai mitä?

Luemme erittäin mielellämme palautetta ja ajatuksia lukijoita ja vastaamme niihin – älä siis epäröi kommentoida!

Purjehtimaan maailmalle – Se Oikea vene

Purjehtimaan maailmalle – Se Oikea vene

Ensimmäinen askel kohti suurta purjehdusseikkailua on otettu. Viime kerralla kirjoitin siitä, miten haave ja ajatus purjehduksesta syntyi, ja siitä, kun ryhdyimme sanoista tekoihin. Entinen elämä maalaisidyllissä sai jäädä, ja uusi on aluillaan. Päätökseen liittyy vielä paljon selvitettäviä asioita – henkisiä, taloudellisia ja käytännöllisiä. Tällä kertaa aion keskittyä enimmäkseen käytännölliseen ja tekniseen puoleen, tarkemmin sanottuna sopivan veneen valintaan ja varusteluun.

Veneen valinnassa joutuu tasapainoilemaan järjen ja tunteen välillä. Päätös on tehtävä kaiken saatavilla olevan tiedon ja kokemuksen perusteella, eikä saa antautua markkinoinnin ja mielikuvien vietäväksi. Mutta ei tunnettakaan saa kokonaan unohtaa. Veneen täytyy tuntua omalta, aivan samalla tavoin kuin talonkin – siitähän tulee meille koti kenties vuosiksi!

Budjetti – se ainainen budjetti!

Aivan kuten purjehtiminen elämäntapana voi merkitä aivan eri asioita erilaisista taloudellisista lähtökohdista matkaan lähteville, myös veneen hankkimiseen käytettävissä oleva raha määrittelee melkoisesti, millaisia ominaisuuksia veneeltä voi vaatia.

Asketismista…

Jos ihan askeettisimpaan äärilaitaan mennään, niin kyllähän ensiveneellämmekin voisi pidemmälle reissulle lähteä. Onhan saman kokoluokan Albin Vegallakin purjehdittu sekä Luoteisväylän läpi että Kap Hornin ympäri. Siitä, kuinka tarkoituksenmukaista sellainen on, voidaan tietysti kiistellä, mutta meidän pikku paattimme on avomerikäyttöön suunniteltu. Pääsääntöisesti vene kestää aina enemmän kuin sen miehistö. Mutta 25-jalkaisella veneellä isoilla vesillä seikkaileminen kuuluu extreme-urheilun kategoriaan, eikä sellaiseen ole keski-ikäisen täti-ihmisen, tai kovin monen sedänkään, terveellistä ryhtyä kylmiltään.

Toisekseen, pysyvässä asunnossaan olisi mukavaa mahtua seisomaan suorana – myös sateisella säällä, jolloin kattoluukkua ei voi pitää auki! Pieneen veneeseen olisi mahdotonta saada myöskään tarpeeksi säilytystilaa edes välttämättömille tavaroille ja riittävälle määrälle vettä ja ruokaa. Navigointielektroniikalle ei saisi riittävästi virtaa. Kesälomaretkillä nuo seikat eivät tietenkään ole mikään ongelma, mutta ymmärrämme, että Itämeren ulkopuolelle emme pikkuveneemme kanssa oikein voi ajatella lähtevämme.

…luksuksen kautta…

Aloimme siis katsella isompaa venettä. Kompaktissa pikkupaatissa kesälomaa viettäessä sitä mietiskeli, kuinka mukavaa olisi turkoosilla merellä kelluskellessa, jos voisi milloin tahansa majoittaa ison joukon sukulaisia, ystäviä ja tuttavia ylimääräisiin hytteihin. Kyytiin mahtuisi vaivatta myös polkupyöriä, kajakkeja, suppilautoja ja sukelluslaitteita, sekä tietysti paljon ruokaa, vettä ja polttoainetta.

… sittenkin kultaiselle keskitielle

Mutta isossa veneessä on myös isot purjeet, iso moottori, suuri sähkönkulutus – ja kaikki sen vuoksi kalliimpaa ylläpitää ja korjata. Veneen täytyisi olla siis sopiva kompromissi. Sen kokoinen, että kaksi ihmistä mahtuisi asumaan siinä mukavasti – ja ehkä muutama vieraskin aika ajoin, jos meillä vielä siinä vaiheessa sattuu olemaan ystäviä. Mutta miten määritellään sopivan kokoinen vene?

Iso vai pieni?

Jos veneen pituusmitta kerrotaan kahdella, ei saada kaksi kertaa suurempaa venettä. Veneiden matematiikka ei toimi näin. Kaksi kertaa pidempi vene on itse asiassa painoltaan ja tilavuudeltaan kuusi kertaa suurempi. Siinä on myös kuusinkertaisesti pinta-alaa purjeissa ja hevosvoimia moottorissa. Veneiden ostohinnat eivät tietysti noudata samaa lakia. Hyppäys vaatimattomasta pikkuveneestämme seuraavaan, pienten perheveneiden luokkaan, on hintamielessä valtava – kenties nelin- tai viisinkertainen. Isompien kokoluokkien keskinäiset hintaerot eivät ole yhtä merkittäviä, koska varustelu määrittää hintaa yhtä paljon kuin veneen koko. Kolossaalisen paatin voi joskus saada halvallakin, koska sen ylläpito on niin kallista.

Ylläpitokuluissa ja varusteita uusittaessa veneen koon vaikutus on tuntuva.  Purjeet eivät ole ainoastaan paljon suuremmat, ne täytyy myös tehdä vahvemmasta, kalliimmasta materiaalista. Köydet ja vaijerit ovat paitsi pitempiä, myös paksumpia ja voimat, joita niiden täytyy kestää, kasvavat nopeasti veneen koon mukana.

Sopiva koko ei siis välttämättä määräydykään sen mukaan, kuinka suureen veneeseen meillä on varaa, vaan kuinka pienessä pystymme elämään vielä kohtuullisen mukavasti ja riittävästi varustautuneina. Veneen ostohintaa merkittävämmiksi kuluiksi nousevat nimittäin ylläpito- ja korjauskustannukset, jotka meillä on uskollisina matkakumppaneinamme maailman joka kolkassa.

Uusi vai vanha?

Veneen materiaali ja malli ovat olleet meille alusta alkaen varsin selvä asia. Haluamme jämäkän veneen, joka on suunniteltu purjehtimaan vakaasti pitkiä matkoja ja kestämään kovaa keliä. Emme ole vakuuttuneita modernien, kevyiden veneiden ja niiden herkkien peräsimien ja kölien kestävyydestä ja turvallisuudesta. Ne on useimmiten suunniteltu leppoisaan päiväpurjehdukseen ja satamaelämään, ja vaikka sellaisilla veneillä onkin ylitetty valtameriä onnistuneesti, vaativat olosuhteet voivat ajan myötä olla niiden rakenteille liikaa.

Tietysti meidänkin purjehdusmatkamme tulee olemaan enimmäkseen kevyttä päiväpurjehdusta ja ankkurissa lekottelua ja vain pieni osa siitä vaativaa isojen merten ylittämistä. Mutta haluamme matkustaa myös sellaisiin kolkkiin maailmassa, joissa sää ei aina ole leppeä eikä vesi lämmintä – vaikka saattaa olla, että ensi alkuun suuntaammekin aurinkoisemmille leveysasteille – ja sen vuoksi meille on ehdottoman tärkeää, että veneemme on suunniteltu vaativaan matkapurjehdukseen. Vaihtoehdoiksi jäävät siis järeämmin rakennetut umpilasikuituveneet tai teräspurret. Ja koska kumpiakaan ei enää nykypäivänä juuri valmisteta (ainakaan meidän kukkarollemme sopivaan hintaan), ratkeaa kätevästi samalla kysymys veneen ikäluokasta. Purjeveneet ovat tunnetusti naisia, eikä naisten ikää ole kohteliasta tiedustella. Nyt ei kuitenkaan liikuta ihan tytönhupakoiden seurassa, vaan ikähaarukka rajataan jonnekin 1970-luvun ja 1990-luvun lamaa edeltäneen ajan välimaastoon.

Modernien veneiden avaria, valossa kylpeviä asuintiloja emme siis saa, mutta niiden kääntöpuolena on joka tapauksessa ominaisuuksia, jotka ovat meille ehdoton ei: leveä perä ja litteä pohja, jotka saavat veneen mäiskyttämään ikävästi aallokossa ja varsinkin luovilla sekä avarien tilojen turvattomuus avomerellä keikkuessa. Isot ikkunat ovat rikkoutuessaan vaarallisia ja päästävät sitäpaitsi liikaa auringonvaloa veneen sisätiloihin, jolloin tropiikissa väistämättä tarvitaan ilmastointilaite… ja sähköä, generaattori, polttoainetta ja niin edespäin.

Vanhemmissa matkaveneissä on useimmiten paljon rajallisemmat asuintilat kuin saman pituisissa uusissa veneissä, mutta niissä on enemmän säilytystilaa ja isommat vesi- ja polttoainetankit. Se sopii meille. Pitkällisen tutkimuksen perusteella ja käytyämme katsomassa useampaa venettä paikalla tulimme siihen tulokseen, että meille sopivan kokoinen vene on tilaratkaisuista riippuen jotakin 35 ja 40 jalan väliltä.

Hidas vai nopea?

Kevyillä tuulilla modernit, kevyet veneet päihittävät raskaammat avomeriveneet vauhdissa mennen tullen. Kevyitä tuulia on maailman merillä enemmän kuin navakoita, joten emme haluaisi tinkiä purjehdusominaisuuksista siinä suhteessa liikaa. Onhan hyvä matkavauhti myös omalla tavallaan turvallisuustekijä – miksi jäädä myrskyn tielle, jos ehtii sen väistää? Niin tärkeää ei nopeus kuitenkaan saa olla, että sen vuoksi tingitään turvallisuudesta. Jos on kiire päästä valtameren yli, lentokoneella se onnistuu huomattavasti nopeammin.

Toiveidemme vene purjehtii tietysti kelvollisesti kaikilla tuulilla ja tuulensuunnilla. Huonosti luovivan tai liian raskaan ja kömpelön veneen kanssa joutuu turvautumaan liikaa moottoriin, ja me haluamme purjehtia!

Mistä sen löytää?

Meidän toiveidemme mukainen vene poikkeaa aika paljon tavallisen suomalaispurjehtijan veneestä. Kotivesille sopii paremmin kevyt pursi, joka kulkee ketterästi kapeilla saaristoväylillä ja tarjoaa mukavat asuintilat lomaviikkojen retkipurjehdukseen. Sen vuoksi meidän vaatimuksemme täyttäviä veneitä on kotimaisilla markkinoilla aika vähän myynnissä, ja tarkoitukseemme sopivienkin varustelutaso on usein vaatimaton.

Ulkomaiset veneiden myyntipalstat ovat käyneet meille hyvin tutuiksi, ja tiedämme, että hyvin varusteltuja veneitä on kyllä maailmalla – Välimerellä, Floridassa, Karibialla. Yhdessä ainoassa satamassa saattaa olla enemmän myytäviä veneitä kuin koko Suomessa, valmiina vaikka maailmanympärimatkaan, ja paljon halvemmalla kuin pelkät perusveneet meillä.

Mutta miten löytää aikaa ja rahaa toivioreissuille maailmalle? Kun veneenkatsomismatkat jo Kuopioon tai Turkuun tuntuvat hankalilta saada sopimaan aikatauluun, kuinka sitten onnistuisi sopia riittävästi venenäyttöjä yhteen ainoaan lomaviikkoon vaikkapa Floridassa? Ja jos nyt ei ole nimenomaan kiinnostunut lomailusta Floridassa, tuntuisi ikävältä tulla sieltä tyhjin käsin takaisin. Pitäisi ottaa selvää kaupankäynnin käytännöistä eri maissa, ja mitä jos joku viilaa meitä vilpittömiä tolloja linssiin?

Voisipa sopiva vene, tai ainakin suunnilleen sopiva, löytyä Suomesta tai korkeintaan muualta Euroopasta! Vaihtoehtona voisi tietysti olla jokin vaatimaton perusvene, jonka voisi itse varustella, mutta käytettyjenkään varusteiden avulla laskutoimituksista on vaikea saada toivotunlaista loppusummaa. Karvalakkiveneen valtamerikuntoon saattaminen on älyttömän kallista puuhaa!

Onnistummeko löytämään venettä, joka vastaisi vaatimuksiamme ja toiveitamme – edes suurimmalta osin? Kuinka isoja kompromisseja joudumme tekemään? Siitä voin jo piankin kertoa lisää…

Luen mielelläni kommentteja ja vastaan niihin – älä siis epäröi kommentoida!

Jos veneiden ominaisuudet kiinnostavat tarkemmin, olen koostanut niistä tähän ”teknisemmän listan” suurin piirtein siinä järjestyksessä, kuin koemme ne tärkeiksi – ensin pakolliset, sitten toivotut asiat ja lopuksi ”hei tää ois kiva” -kategoria, jos edellä mainitut on jo täyteen ruksattu…

Toivelista

Ihan ensimmäiseksi veneen on oltava…

Lue lisää
Myrskyisää odottelua

Myrskyisää odottelua

Ensimmäinen lomapäivä on jo pitkällä, mutta vielä ei olla matkalla. Veneemme toki jo tempoilee köysissään malttamattomana, mutta emme tohdi lähteä 20 m/s riehuvien tuulenpuuskien riepoteltavaksi. Puhumattakaan siitä, että isoimpien aaltojen korkeus on reilusti puolet veneemme pituudesta. Tietynkokoinen aalto kaataa tietynkokoisen veneen, tähän on olemassa oikein laskukaavakin, mutta näin lomamatkan aattona en ole varma haluanko ottaa siitä selvää. Ehkä on viisaampaa vain pysytellä poissa liian vaativista olosuhteista. Tuulen suunta olisi kyllä todella mieluinen – tänä kesänä mieli halajaa länteen ja on harmillista, ettemme pääse hyödyntämään itätuulia, kun niitä kerrankin olisi tarjolla. Tosin vaikuttaa siltä, että tuulet nykyisin saattavat olla ihan mitä tahansa.

Veneen mylläystä on jatkettu lähes tauotta koko kesän ajan, paria viikonloppupurjehdusta lukuunottamatta. Juuri kun alkoi näyttää siltä, että vene pikku hiljaa alkaisi olla meriklaari ja valmis isompiin koitoksiin, ilmeni uusia ongelmia. Osa niistä oli moottoriin liittyviä, joista onneksi selvittiin pienellä säätämisellä, mutta isompi ongelma olivat veneen sähköt. 45-vuotiaalla veneellämme on ollut kenties kymmeniä omistajia elämänsä aikana. Sehän on juuri sellainen kätevä, edullinen ja silti erittäin merikelpoinen pikku vene, jolla on hyvä opetella purjehdustaitoja muutaman kesän ajan ja sitten siirtyä isompien veneiden pariin. Näin suurin osa veneemme entisistä omistajista lienee tehnyt. Mutta ovat he tehneet muutakin! Nimittäin jokainen heistä on jättänyt veneeseen oman puumerkkinsä – jonkin varusteen, laitteen, asennuksen, johdon, letkun taikka kytkimen. Joukossa on ollut oikein asiallista porukkaa, mutta on siellä ollut virittelijöitäkin. Yhteistä useimmille on kuitenkin se, ettei vanhoja asennuksia ole aina vaivauduttu purkamaan uusien tieltä. Varsinkin sähköjohdot on jätetty paikoilleen niine hyvineen, ja uudet vedot on kieputettu vanhojen sekaan iloiseksi spagetiksi. Sähköpaneelin takaa löytyi sellainen nuttura, ettei moista ole ennen nähty! Mutta iloisen spagetin keskelläpä oli pari sulanutta johtoa.  Jokainen veneilijä lienee joskus nähnyt uutisen tai videonpätkän siitä, miten nopeasti venepalo syttyy ja etenee. Kyllä siinä pieni kylmä hiki nousi otsalle, kun mietti mitä muuta spagettinutturan sisällä oli meneillään, ja milloin oikosulku aiheuttaisi jotakin pahempaa.

Siispä purkuhommiin. Asiantuntevien ystävien avulla veneen sähköjä on nyt laitettu kerralla uuteen uskoon. Kaikki epämääräiset asennukset on uusittu, vanhoja johtoja poistettu kilometrikaupalla, ja tilalle asennettu uudet kytkinpanelit asianmukaisine akkuliitäntöineen. Veikkaanpa, että unemme veneessä on tästedes paljon rauhallisempaa, kun ei tarvitse murehtia sulavia sähköjohtoja.

Silti vaikuttaa siltä, ettei veneenomistaja koskaan pääse kaikista murheistaan. Vaikka vene kaikkine järjestelmineen olisi kunnossa, tuntuu, että tieto lisää tuskaa. Kevään ja kesän aikana olemme päivittäneet veneemme varustusta vaikka kuinka, ja vähä vähältä tämä ennalta tuntematon maailma on käynyt tutummaksi. Ensimmäisenä kesänä purjehdimme vailla huolen häivää, luottaen siihen että kyllä se kelluu, kun on ennenkin kellunut, ja kyllä se purjehtii kun on ennenkin purjehtinut. Miksi nämä huolet nyt nostavat päätään, kun varustus on uutta? Vaikka on ihan varmaa, että uusitut köydet ovat nyt kestävämpiä ja luotettavampia kuin tuntemattoman ikäiset vanhat köydet, silti huolestuttaa onko nyt varmasti osannut tehdä riittävän kestävät solmut ja pleissaukset. Ovathan vantit ja staagit nyt varmasti ojennuksessa, niin että masto pysyy pystyssä? Onko ihan varmaa, että uudet, huolellisesti kaikkien taiteen sääntöjen ja ohjeiden mukaan asennetut läpiviennit varmasti kestävät, niin ettei veneemme uppoa?

Mutta eiköhän kaikki tämä asetu taas omiin mittasuhteisiinsa, kun matkamme alkaa. Ei vielä tänään, mutta ehkä huomenna. Suunta on siis länteen – miten kauas länteen, sen näyttää aika, eikä meillä sen tarkempaa suunnitelmaa ole. Kiinnostavia kohteita on toki tutkittu – miten moni niistä ehditään nähdä, selviää sitä myöten kun matka etenee. Suurin piirtein puolivälissä lomaa on kuitenkin käännyttävä takaisinpäin, se on aina se ikävä tosiasia joka pitää ottaa huomioon.

Muistin virkistykseksi ja tunnelmaan virittäytymiseksi voit lukea tästä viime vuoden lomapurjehduksestamme Viroon ja Hiidenmaalle.

Vesillelasku – se kelluu sittenkin!

Vesillelasku – se kelluu sittenkin!

Eilen venosemme siirtyi vihdoin takaisin omaan elementtiinsä vietettyään kuivalla maalla pitkän talven ja vielä pidemmältä tuntuneen kevään. Kunnostusprojektit ovat puolitiessään, mutta mitäs siitä – pikku veneemme sentään kelluu! Uuteen kotisatamaansakin se löysi viimein perille tänä iltana pienten hankaluuksien jälkeen, ja siellä voimme jatkaa puuhamme loppuun.

Tästä se lähtee, uusi purjehduskausi. Parin mailin matka vesillelaskupaikalta kotilaituriin kulki pitkin auringonsiltaa ja meren selkä oli syvän sininen. Moottori hyrräsi tyytyväisenä, ja rantautuminen onnistui hienosti, vaikka kaukohallintalaitteena tällä ensimmäisellä reissullamme toimikin moottorin edessä kontallaan kykkivä mieheni, joka väänteli kaasu- ja vaihdevipuja ruorimiehen, tai siis -naisen, ohjeiden mukaan. Mekaaniset vempaimet eivät kysy, milloin olisi sovelias hetki sanoa sopimus irti, vaan tekevät sen itse valitsemallaan hetkellä. Onneksi sää oli tyyni ja leppoisa, muuten tuskin olisimme moista temppua uskaltaneet yrittääkään.

Kevät on nyt virallisesti koittanut. Vielä ollaan vähän vaiheessa – mutta oikein hyvässä vaiheessa!

Purjeveneprojekteja – Alkuräjähdys!

Purjeveneprojekteja – Alkuräjähdys!

Voi jospa tosielämässä olisi jonkinlainen undo-nappula! Sitä nimittäin haluaisin nyt painaa. Veneessämme on (oli!) alkuperäinen vinyyliverhoilu rungossa – sellainen vuosikymmenten saatossa nuhjaantunut, kellastunut ja sieltä täältä hiukan repeillytkin. Periaatteessa se kuitenkin vielä enimmäkseen peitti lasikuiturungon näkyvistä, ja tarkemmin ajatellen olisi saattanut hyvinkin menetellä vielä jokusen vuoden, jos estetiikka unohdetaan. Kieltämättä se näytti jo aikansa eläneeltä, etenkin kun edellisen omistajan hienosti uusimat kattolevyt muodostivat puhtaan valkoisina valtaisan kontrastin. Paikka paikoin vinyylin sai paljain käsin irti, ja siksipä olikin hauska lähteä sitä purkamaan.

Mutta siellä missä vinyylin liimaus vielä pitää, se todellakin pitää. Siihen ei pure sitten mikään – ei puukko, ei lasta eikä kaavin. Tarvitaan siis jokin sähköllä toimiva kone! Hienoa, taas saadaan lisätodisteita sille, että veneen omistaja saa heittää rahoilleen hyvästit. Toisaalta tässä nyt maksetaan vain omasta turhamaisuudesta. Kuka käski ruveta sisustamaan, sillä alun perin tällä veneellä oli tarkoitus vain opetella purjehtimaan. Mikä lienee seuraava vaihe tällä hienostelun polulla? Koko sisustuksen tuunaaminen merihenkisen siniraitaiseksi? Koristetyynyjen muka-huoleton ripottelu sinne tänne kutsuviksi asetelmiksi? Posliiniastiat ja niille hienosti asetellut ruoka-annokset kesäillan tunnelmallisessa valossa? Ollaanko nyt tiellä, jolta ei voi enää kääntyä takaisin?

Lähtölaukaus kevätkunnostukselle on nyt kuitenkin ammuttu. Varsinainen alkuräjähdys, josta todellakin on nyt ainoa suunta kohti parempaa ja kauniimpaa! Vanha portapotti laatikoineen on purettu keulasta, ja tila näyttää nyt suorastaan avaralta, jos pieni liioittelu sallitaan – entiseen verrattuna nyt ainakin! Uusi mukavuuslaitos saapuu tontille päivänä minä hyvänsä, ja pääsemme opettelemaan putkarin hommia. On niitä vähän tehty ennenkin, muttei yhtä haastavissa ja mielikuvituksellisissa asennoissa!

Koneosastoakin on ropeloitu. Kaasu- ja vaihdekeppilaatikko (jolla varmaan on jokin oikeakin nimi) on irrotettu paikoiltaan ja nyt etsitään syytä sille, miksi se on niin jäykkä – onko vika laitteessa, vaijereissa vai itse moottorin päässä? Entä mistä moottorin alle ilmestynyt öljylammikko on peräisin? Löytyykö syytä moottorin kierrosten pudottelulle? Näiden pohdintojen rinnalla istuintyynyjen värimaailma alkaakin yhtäkkiä vaikuttaa kiinnostavalta.

Suunnittelin laittavani remontin edetessä hienoja ennen-jälkeen -kuvapareja, mutta paljastettakoon nyt tässä veneen tämänhetkinen kauhistuttava tila. Onneksi se on vain pintaa, ja siitä saa helpolla entistä ehompaa – rakenteensa puolesta paatti on kunnossa eikä siihen ole tarvetta puuttua.

Purjeveneprojekteja – mukavuudet

Purjeveneprojekteja – mukavuudet

Kannattaako vanhan veneen varustelu?

Taloudellisessa mielessä ei – veneen varusteluun sijoittamiaan rahoja saa tuskin koskaan takaisin venettä myydessään. Mutta taloudellisessa mielessä mentiin pahasti pieleen jo siinä vaiheessa, kun vene ylipäätään hankittiin. Purjeveneen hankintaa voi tuskin koskaan perustella järkisyillä! Siispä kunnostuksessa ja varustelussa onkin kyse enemmän veneen käyttöarvon parantamisesta. Jos purjehduksesta ja veneessä oleilusta tulee sen myötä helpompaa ja mukavampaa, kyse on omaan viihtyvyyteensä ja turvallisuuteensa satsaamisesta.

Kun omistaa 45 vuotta vanhan veneen, tulee väistämättä pohtineeksi, mikä ylipäätään on veneen rungon ja muiden osien odotettavissa oleva elinikä. 1970-luvun veneitä liikkuu maailmalla lukemattomia, joten lasikuiturungon kestävyydestä en ainakaan ole huolissani – etenkin kun oman veneemme runko vaikuttaa äärimmäisen vankalta ja kestävältä. Suomessa veneet ovat (vähäsuolaisilla) vesillä alle puolet vuodesta, mikä varmasti vaikuttaa positiivisesti niiden elinikään verrattuna jatkuvasti suolaisessa vedessä kelluviin veneisiin. Uv-säteilykään ei meikäläisillä leveysasteilla ole ongelma – sen puute pikemminkin on!

Pienet veneet, kuten omamme, tuskin ovat kovin pitkiä ja raskaita matkoja tehneet isoilla vesillä. Niillä on purjehdittu korkeintaan Itämerellä ja sielläkin todennäköisesti vältelty huonoihin keleihin lähtemistä viimeiseen saakka. Niinpä masto ja riki eivät ole kokeneet kovin suuria rasituksia. Purjeita toki on useimmissa veneissä uusittu pitkin matkaa, niin meilläkin, mutta omassa veneessämme on vielä varapurjeina tallella aidot ja alkuperäiset OR-merkinnällä varustetut purjeet. Ne ovat edelleen ehjiä ja käyttökuntoisia, vaikka tuskin enää olisivatkaan se ensimmäinen valinta kovempaan tuuleen.

Teknisten järjestelmien elinikä on tietysti lyhyempi. 45-vuotiaan veneen sähköjärjestelmät on uusittu todennäköisesti jo useampaankin kertaan. Moottori voi joskus olla alkuperäinen, meidän veneessämme se on ”vain” 35 vuotta vanha. Moottorin ikään voi vaikuttaa huolenpidolla paljon, ja monesti yksinkertaiset, vanhanaikaiset koneet ovat hyvin hoidettuina todella pitkäikäisiä ja toimintavarmoja. Käyttötunteja niillä ei välttämättä korkeasta iästään huolimatta ole paljon. Elektroniset laitteet sen sijaan ovat nopeasti kuluvaa käyttötavaraa, jonka elinikää suolainen ja kostea meri-ilmasto vielä entisestään lyhentää.

Mukavuutta ja turvallisuutta: purjeiden käsittely

Ensi kesänä meidän veneessämme on purjehdus helppoa – ei enää ryömimistä keulakannella, kun genoa pitää vaihtaa fokkaan, ei enää valtoimenaan liehuvaa isopurjetta ja mastolle aallokossa konttailua. Ensi kesänä meillä on rullagenoa ja isopurjeelle oma asunto, johon se itse kauniisti viikkaa itsensä ennen satamaan tuloa. Hankalat ja vaikeat ja ei-niin-notkealle pursinaiselle suorastaan vaaralliset purjemanööverit ovat historiaa. Kaikki tapahtuu sitloorasta käsin, mukavasti ja helposti. Nämä uudistukset ovat paraikaa tekeillä purjeneulomossa, enkä malttaisi enää odottaa kevään tuloa!

Mukavuutta muuten vaan: mukavuuslaitos

Kun helpon ja mukavan tielle on päästy, uusitaanpa saman tien sisätiloistakin elämää hankaloittanut mukavuuslaitos. Kun ostimme veneen, ei kemiallinen pytty vaikuttanut ollenkaan hassummalta idealta – ja toimihan se ihan mukavasti päivä- ja viikonloppureissuilla. Mutta pidemmällä lomamatkallamme kävi aika pian ilmeiseksi, että vakituisempaan käyttöön tuollainen porta-potti ei sovellu. Tyhjennysväli on lyhyt, ja tyhjennyksen käytännön toteutus vierassatamissa vähintäänkin haasteellista. Vesi-wc ja septitankki tietysti merkitsevät läpivientejä runkoon, ja niitä ei kukaan haluaisi turhan päiten tehdä. Mutta tässä kohtaa mukavuus ja käytännöllisyys vievät voiton, ja ensi kesänä meidän ei enää tarvitse salakuljetella tuotoksiamme rantaravintoloiden merinäköalan poikki huoltorakennusten perukoille. Septitankin tyhjennys onnistuu siististi  yleensä samassa yhteydessä kuin polttoaineen ja puhtaan veden tankkaus, ilman ylimääräistä yleisöä.

Hiukan vaativan projektista tietysti tekee veneemme varsin kompakti sisätila. Pytylle varattu alkuperäinen paikka keulapiikissä on ainoa, mihin sen nytkin järkevästi voi sijoittaa. Kovassa merenkäynnissä kyseinen paikka ei tietenkään ole täysin ideaali, sillä keulassa veneen liike on aina suurinta. Toisaalta housut saa helpoiten takaisin jalkaan kun voi työntää päänsä ulos keulaluukusta ja seistä suorana – tämä onkin ainoa kohta veneessämme, jossa on seisomakorkeus! Koska veneemme keittiö sijaitsee heti seuraavana keulasta perään päin, toimii pytyn päälle laskettava puinen kansi kätevänä istuintasona, jolta käsin on mukava hämmentää ruokaa ja viipaloida aineksia. Kun tilaa on vähän, monikäyttöisyys on oleellinen juttu!