Browsed by
Avainsana: Museot

Malborkin linnan sotaisat ritarit

Malborkin linnan sotaisat ritarit

Ihan kaikki paitsi purjehdus ei ole turhaa. Esimerkiksi historia ja arkkitehtuuri ovat loputtoman kiinnostavia – erityisesti silloin, kun nämä kaksi sattuvat paikalle yksissä tuumin. Vaikka tuulen voimalla liikkuminen onkin ihan ihme jo itsessään, yhtä merkittävä syy meidän matkallemme ovat kaikki ne hienot paikat, joihin sen varrella ehdimme tutustua.

Kaksiviikkoisen veneremppamme kestettyä kolme ja puoli viikkoa, ja jäätävän pohjoistuulen tuiverrettua tuimissa lukemissa tauotta jo ainakin neljä päivää, halusimme todella jo vaihtaa maisemaa. Jätimme siis venetelakan, Aina-purren ja Wisla-joen selviytymään keskenään, ajoimme bussilla Gdanskin rautatieasemalle, nousimme junaan ja matkasimme viitisenkymmentä kilometriä kaakkoon. Siellä muhevien viljapeltojen ja maalaiskylien keskeltä kohoaa majesteettisena Malborkin linna.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Malbork, alkuperäiseltä nimeltään Marienburg, on maailman suurin tiililinna, ja jo pelkästään kokonsa vuoksi häkellyttävä. Muurien ympäröimällä kompleksilla on kokoa parikymmentä hehtaaria. Moninkertaisten, tornein varustettujen puolustusmuurien ja vallihautojen sisällä sijaitsevat ala-, keski- ja ylälinna, Suurmestarin palatsi ja neitsyt Marian kirkko. Sisäpihoja reunustaa koko joukko pienempiä rakennelmia, joissa on aikoinaan sijainnut paitsi asevarastoja, myös ruokakellareita, pajoja, mylly ja muita valtaisan ritari- ja munkkiarmeijan ylläpitämisen kannalta välttämättömiä tiloja.

Linnan rakensi saksalainen ritarikunta, joka perustettiin 1190 auttamaan Jerusalemiin matkaavia kristittyjä pyhiinvaeltajia – palveluihin kuului puolustuksen lisäksi sairaanhoitoa. Homma kävi kuitenkin hankalaksi islamilaisten vallattua Palestiinan, ja parin mutkan kautta veljeskunta päätyi lähetystyöhön Itämeren rannoille, seudulle jota tuohon aikaan kutsuttiin Preussiksi. Täällä asusteli pakanallista balttilaista väkeä, ja laupeudentyö vaihtui kiivaampaan, miekoin ja pistimin suoritettuun käännytystyöhön.

Saksalaisen ritarikunnan suurmestareita

Ritarikunnan arvovaltainen ja rahakas tukija oli Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Se kasvoi nopeasti keisarikunnan alaiseksi, käytännössä itsenäiseksi ritarivaltioksi, joka verotti asukkaitaan ja kaupankäyntiä ja hallitsi yksinoikeudella muun muassa meripihkakauppaa. Valloittamisen tehokkuus perustui sotataidon uusimpaan tietotaitoon – linnoitustekniikkaan ja raskaan ratsuväen näppärään käyttöön. Malborkin linna oli osa yli 120 linnan verkostoa, jonka avulla ritarikunta hallitsi laajoja alueitaan, jotka ulottuivat Puolasta nykyiseen Viroon asti. Malborkin linnan rakentaminen aloitettiin 1270-luvulla. 1309 veljeskunnan suurmestarin asemapaikka siirrettiin Venetsiasta Malborkiin, jonka rakennustyöhön käytetyt paukut nostivat sen ylellisyydessään ajan kuninkaanlinnojen kaartiin.

Ritarin ammatti tarjosi kelpo uran aatelisperheen nuoremmille pojille, joille ei ollut perintöä luvassa. Ritariksi ryhtyvä teki kuuliaisuus-, köyhyys- ja naimattomuuslupauksen. Hyvästä ruoasta, viinistä ja oluesta ei sentään tarvinnut kieltäytyä. Linnan salit komeine goottilaisholveineen ja laajat linnanpihat ovat epäilemättä todistaneet mahtavia juhlia, mässäilyä ja turnajaisia. Normipäivinä duunissa sai huhkia ratsun ja miekan kanssa sellaisten projektien parissa kuin vaikkapa ”Gdanskin teurastus”, jonka jäljiltä kyseisessä kaupungissa ei ollut juuri kiveä kiven päällä eikä asukaslukukaan enää kovin merkittävä. Pari sataa vuotta myöhemmin muinaispreussin kieli ja kulttuuri olivat kadonneet alueelta jäljettömiin.

Tannenbergin taistelussa 1410 saksalaisritarit hävisivät Puolan kuningas Vladislav II Jagellon ja tämän serkkupojan, Liettuan suuriruhtinas Vytautasin armeijalle. Malborkin linna kesti kyllä piiritystä, mutta ritarien palkanmaksu pääsi viivästymään, ja niinpä he myivät linnan Puolan kuninkaalle. Vuodesta 1466 linna toimi yhtenä Puolan kuninkaallisista residensseistä aina vuoteen 1772, jolloin Puola jaettiin osiin, ja linnasta tuli Preussin kuningaskunnan kasarmi. Preussin armeijaa ei tämä goottilaisen arkkitehtuurin helmi juurikaan kiinnostanut, he käyttivät suuria saleja muun muassa ratsastusharjoituksiin ja muurasivat umpeen turhat suippokaari-ikkunat.

1800-luvun alussa historiasta tuli – meidän nykypäivän turistien onneksi – muotijuttu, ja tuolloin aloitetut mittavat restaurointityöt pelastivat linnan lopulliselta tuholta ja palauttivat sen keskiaikaiseen asuunsa. Viimeisen päälle rempattu linna kuitenkin tuhoutui jälleen 1945 toisen maailmansodan taisteluissa – taas oltiin lähtöruudussa! Onneksi edellisen restauroinnin piirustukset ja dokumentit olivat enimmäkseen tallessa, mikä helpotti tätä edelleen jatkuvaa työtä. Malborkin linnasta tuli Unescon maailmanperintökohde vuonna 1997.

Seuraa matkaamme Facebook– ja Instagram-sivuillamme – ne ovat usein paremmin ajan tasalla.

Jussarö – saaren kahdet kasvot

Jussarö – saaren kahdet kasvot

dsc_0826

Aamu Jussarössä koitti lohduttoman sateisena ja koleana. Ilmassa oli selvästi syksyn tuntua. Ja niin näkyi olevan saaressakin, joka meitä lukuun ottamatta vaikutti tyystin autiolta. Aamukävelyllä läheiseltä rannalta löytyi kahvila, infokioski, sauna ja yhteyslaituriin köytetty vesibussi – kaikki tyhjillään ja lukittuina. Tämä kesä oli paketoitu, turistit olivat häipyneet. Kuinkas nyt yksi pieni venekunta sattuikin tänne eksymään keskellä yötä?

Aamupäivän valjuudesta paljastui suuri, kaunis saari. Sen rantakalliot olivat hienoa punaista graniittia. Itäisellä rannalla pauhasi iso aallokko. Tuuliennusteet olivat pitäneet paikkansa ja aamuyöllä oli noussut navakka itätuuli. Päätimme jäädä laituriin seuraavaan aamuun asti ja tutustua paremmin saareen.

Jussaröllä on pitkä ja värikäs historia. Sen suojaisa luonnonsatama on ollut merenkulkijoiden tiedossa jo ammoisina aikoina, sillä näin kaukaa ulkomereltä ei myrskyn varalle liiemmin ankkuripaikkoja löydä. Kalastajien ja luotsien asuttama kylä rakentui Västervikenin rannalle 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Kylästä on enää jäljellä yksi luotsimökki, Kullakojan, joka pystytettiin paikalleen vuonna 1840. Mökkiä ympäröivillä niityillä laidunsi nyt lauma lampaita – mikäpä sen perinteisempää kuin lampaat kauniissa saaristolaismaisemassa!

Jussaröhön rakennettiin majakka vuonna 1891. Se tulikin tarpeeseen, sillä alue tunnettiin laivojen kompasseja häiritsevästä magneettisuudestaan. Taisivatpa meidänkin autopilottimme edellisyön sekoilut johtua tästä samasta ikiaikaisesta syystä! Majakanvartijoiden perheet asuivat omassa kylässään saaren eteläpuolella. Majakka toimi vain vuoteen 1922 asti, jolloin Jussarön eteläpuoleisella Sundharunin luodolla aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen miehittämätön majakka. Jussarön vanhasta majakasta on jäljellä tornin alaosa, jonka päälle rakennettiin merivartioaseman valvontatorni. Tuohon torniin pääsi nytkin kiipeämään, ja sieltä avautuivat hienot maisemat ulkosaaristoon ja avomerelle – tosin sateenharmaat ja pilviset. Merivartioasema toimi saarella vuodesta 1930 vuoteen 2011, minkä jälkeen saari siirtyi Metsähallitukselle ja se avattiin yleisölle. Silloin kun me viimeksi veneilimme näillä seuduilla ennen kuivan maan vangeiksi joutumistamme, ei Jussaröhön vielä päässyt, ja niinpä visiitti olikin meille ensimmäinen.

Valvontatornista näkyi myös Jussarön toinen historia – se vähemmän idyllinen. Rautapitoiselle saarelle perustettiin malmikaivos vuonna 1834. Tuolloin kaivoksen työvoimana käytettiin irtolaisvankeja, ja olosuhteiden ankaruudesta kertonee se, että moni heistä toivoi mieluummin pääsevänsä Siperiaan. Kaivos lopetettiin kannattamattomana 1861,  mutta sata vuotta myöhemmin se avattiin uudelleen. Ja tällä kertaa massiivisella meiningillä. Vuoksenniska Oy rakensi liudan valtavia rakennelmia, kuten murskaamon, rikastamon, 250 metriä syvän kaivoskuilun sekä tunneliverkoston, joka ylsi Jussarön kaakkoispuolella sijaitsevalle Stenlandet-luodolle asti. Malmia louhittiin meren alla 170 metrin syvyydessä, jossa sijaitsivat myös työmiesten taukotilat ja ruokala. Malmi kuljetettiin maanalaista rautatietä pitkin saaren satamaan laivattavaksi, ja rautatiekiskoja risteili tunneleissa yli 3 kilometrin verran. Koko valtava kompleksi ehti toimia vain muutaman vuoden, kunnes se vuonna 1967 suljettiin – Brasiliasta sai malmia halvemmalla.

Kaivostoiminta jätti kuitenkin saareen jälkensä, jotka eivät koskaan sieltä häviä: valtavia täyttömaa-alueita malmin rikastamisesta syntyneestä jätteestä, suuri Iron Beach -nimellä tunnettu mustanpuhuva hiekkaranta, ja terävää sepeliä siellä täällä ympäri saarta. Rapistuvat kaivosrakennukset, saaren poikki puiden latvusten tasalla kulkeva malmin kuljetusputki, ja lukemattomat, myöhempinä vuosina sotaharjoitusten tantereena käytetyt asuinrakennukset luovat kieltämättä huomattavan kontrastin vanhan aarniometsän ja herkän saaristoluonnon kanssa.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Vieraalla maalla

Vieraalla maalla

20160817_124836-001

Matka yli Suomenlahden sujui rivakasti ja viivasuoraan etelään. Kaikki toimi hienosti – autopilotti, purjeet, navigoinnissa käyttämämme Seapilot. Tuuli oli kevyehköä mutta tasaista, ja aikaisen lähdön ansiosta päivä ei ollut vielä pitkälläkään, kun Viron rannikko alkoi kajastella horisontissa.

Suuntasimme kohti Lahemaan kansallispuistossa sijaitsevaa Viinistua. Pääsimme perille mukavaan aallonmurtajan suojaamaan pikku satamaan jo aikaisin iltapäivällä.

Viinistu on alunperin pieni, pittoreski kalastajakylä, johon sitten myöhemmin toteutettiin vähemmän pittoreski kalanjalostustehdas. Isot tyhjilleen jääneet teollisuusrakennukset ovat saaneet uuden käyttötarkoituksen, sillä Viinistussa sijaitsee iso taidemuseo. Tämä oli meillekin yllätys, samoin paikan kansainvälinen henki. Söimme hyvän lounaan Viinistun ravintolassa kuunnellen naapuripöydistä kuuluvaa, ainakin saksan-, hollannin- ja englanninkielistä puheensorinaa. Osa vieraista oli saapunut jopa polkupyörillä pitkien matkojen takaa.

Ilta laskeutui tyynenä, oli melkein täysikuu. Kävimme väsyneinä ja tyytyväisinä nukkumaan, innolla odottaen seuraavaa päivää ja matkan jatkumista.

Mutta seuraava päivä koitti tällaisena!

Tuuli oli kääntynyt yöllä idän puolelle ja voimistunut – raportoi se osa miehistöstä, joka ei nuku kaikkina öinä yhtä nuijanukutettuna kuin tämän jutun kirjoittaja – ja aamulla ylös noustessamme löi aallokko jo yli aallonmurtajan. Aallot pääsivät myös sataman itään suuntautuvasta portista sisään, mikä tarkoitti, että veneet tempoilivat köysissään hyvin levottomina. Virtaus sisääntuloaukossa oli niin suuri, ettei meillä ollut mitään mahdollisuutta yrittää siitä läpi konevoimin. Kauhukuva sataman aukkoon poikittain juuttuneesta veneestämme sai meidät suosiolla jäämään satamaan, odottamaan tuulen laantumista tai edes kääntymistä.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Seuraa blogiamme Bloglovin’issa!