Olimme lähteneet purjehtimaan Kreetalta kohti Joonianmerta toukokuun 8. päivä. Vuorokautta myöhemmin Kreeta möllötti edelleen paapuurin puolellamme, aivan kuin emme olisi edenneet mihinkään. Onhan se valtavan pitkä saari, mutta eipä vauhdissakaan ollut hurraamista. Tuuli oli vastahankainen, niin että pääsimme niukin naukin etenemään jonkinlaisessa luovikulmassa, ja ajoittain kävi niin tyyneksikin että oli pakko ajaa koneella.
Talvi 2021-2022 oli harvinaisen kylmä ja runsasluminen – myös Kreetalla! Lisäksi Kreetan talvi oli poikkeuksellisen myrskyinen, ja ainakin veneemme Ainan mielestä kerta kaikkiaan ikävin talvi koko purjehdusreissumme varrella. Tämän jutun kirjoittaja, Inka, vietti talven kotomaassa, siellä pakkasten ja hankien keskellä, mutta vene ja venevahti sinnittelivät Agios Nikolaoksen marinassa pidellen milloin vesi-, milloin raesateita ja kiristellen köysiä hulvattomasti vellovassa satama-altaassa. Aurinkoisina päivinä saattoi ihailla lumipeitteisiä vuoria, mutta kauniit näkymät eivät aivan täysin korvanneet huonoista ilmoista johtuvaa mieliharmia ja vaivaa.
Matkustin Kreetalle ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Se oli ensimmäinen ja ainoa etelänmatkani, ja upeiden hiekkarantojen ja hirvittävän suolaisen, mutta taivaallisen lämpimän uimaveden lisäksi mieleeni jäi lähtemättömästi laivamatka spitaalisten saarelle. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin olimme saapuneet omalla veneellämme tämän kuuluisan saaren, Spinalongan, suojiin kauniille ankkurilahdelle. Oli aika lähteä tutustumaan linnakkeeseen, tällä kertaa jollan kyydissä.
Aina purjehti rauhallisesti mieluisinta kompassisuuntaansa, 180°. Taakse jäi Mykonos, sitten Naxos ja Paros, joiden välistä pujahdimme yhä etelään suunnaten. Elettiin lokakuun viimeistä päivää, joten aurinko laski jo aikaisin illalla. Kuu ei valaissut tätä yöpurjehdusta. Taivasta peitti pian niin paksu pilvikerros, että yöstä tuli säkkipimeä. Tuuli jaksoi kuitenkin kuljettaa meitä ihan mukavaa vauhtia, eikä merikään ollut kuoppainen, joten saimme vuoron perään hyvin unen päästä kiinni. Minä kiipesin istumalaatikkoon omaan vahtivuorooni puoliltaöin, ja näin styyrpuurin puolella kauniissa yövalaistuksessaan kimaltelevan Santorinin saaren. Ehkäpä siellä tulisi joskus käytyä, mutta ei nyt – meillä oli suuntana Kreeta.
Lokakuun loppupuolella olimme pidelleet kovia pohjoistuulia Naxoksessa melkein viikon. Sitten seurasi parin päivän tauko, jonka aikana ehdimme purjehtia Delokselle ja tutustua ihmeelliseen temppelisaareen yhden päivän ajan. Sitten olikin jo seuraavan pohjoismyräkän aika. Deloksen naapurisaaren, Mykonoksen, eteläpuolella näytti olevan useita suojaisia poukamia. Suuntasimme siis Mykonokselle piileskelemään. Ehkäpä tämän Kykladien yhden suosituimman matkailukohteen turistilaumatkin olisivat jo harvenemaan päin näin myöhään syksyllä.
Joskus mietin, millaista olisi olla kreikkalainen, kotoisin joltakin sattumanvaraiselta saarelta tai rantakaistaleelta. Että olisi ihan normipäivä, kun lähirannan hiekasta paljastuisi parituhatta vuotta vanha pronssipatsas. Joka ikinen lähikukkula olisi jonkun Zeuksen seitsemännen vaimon pojan tai tyttären syntymäpaikka. Takapihan oliivipuukin olisi ollut olemassa jo Aristoteleen lapsuudessa, ja isoisän lampaat olisivat laiduntaneet historiankirjoista tutulla taistelukentällä.
Kun purjehdusreissumme alkoi kesällä 2018, emme kuvitelleet viettävämme missään maassa vuosia. Mutta kuinkas kävikään? Olemme viihtyneet Kreikassa jo viimeiset pari vuotta. Alkanut talvi on jo kolmas, jonka Aina-veneemme uinuu kreikkalaisessa talvitukikohdassa – tällä kertaa Kreetan saarella. Tulevia reittisuunnitelmia saavat lukijamme odotella rauhassa, sillä ne avautuvat meille itsellemmekin yleensä vasta ihan viime tingassa.
Toinen kummallinen vuosi lähenee loppuaan. Meidän marraskuun alussa Kreetalle päättynyt purjehduskautemme oli tapahtumarikas sekä hyvässä että pahassa. Paljon olemme taas oppineet, monesta selviytyneet, ja osanneet nauttia ihan jokaisesta kauniista päivästä, lämpimästä vedestä ja hyvästä tuulesta, joka kohdallemme on osunut.
Naxoksen saari on suuri ja täynnä nähtävää – täällä vierähtäisi helposti monta viikkoa. Tällä kertaa meillä oli kuitenkin aikaa vain päivä ajella vuokra-autolla ympäri sisämaata. Aika paljon ehdimme yhdessä päivässäkin kyllä bongata! Suuntasimme Naxoksen kaupungista itään kukkuloiden yli. Maisemat muuttuivat sitä vehreämmiksi, mitä kauemmas karulta rannikolta tultiin.
Kykladien saaristoseikkailumme oli alkanut Parokselta, ja nyt saavuimme vain parin tunnin purjehduksen jälkeen naapurisaari Naxokselle. Naxos on Kykladien saaristoryhmän suurin saari. Pääkaupungin nimi on myös Naxos, mutta sitä kuulee kutsuttavan nimellä Chora (chora tarkoittaa yksinkertaisesti kaupunkia tai pääkaupunkia, ja sitä käytetään monesta muustakin kaupungista Kreikan saaristossa). Naxoksen kaupunki sijaitsee laajan lahden rannalla Naxoksen kaakkoisnurkalla, ja sitä suojaa pohjoisen puolelta pieni saari, jolla sijaitsevat Apollonin temppelin rauniot. Temppelisaaren ja kaupungin välissä on pieni aallonmurtajan suojaama ankkurialue, joka oli tietysti meille satamanvälttelijöille itsestään selvä valinta ankkurointipaikaksi.
Naxos, Paxos, Paros, Poros… Antipaxos, Antiparos, mutta ei Antinaxosta eikä Antiporosta. Vai miten päin se olikaan? Ehkäpä kreikkalaiset olisivat voineet käyttää vähän enemmän mielikuvitusta ja tavuja keksiessään saarilleen nimiä, niitä luetellessa menee kieli iloisesti solmuun! No, eivät kai näiden saarten nimet ole toisaalta kummempia kuin Suomen rannikon loputtomat Hög-, Låg, Lång-, Tunn-, Lill- ja Storholmenit, tai Sand-, Sten-, Björk-, Gran-, Tall- ja muut sellaiset ööt.
Aeginan piskuinen saari sijaitsee keskellä Saroninlahtea Ateenan sataman, Piraeuksen eteläpuolella. Kolmionmuotoinen saari on noin 12 kilometriä kanttiinsa, ja sillä asuu noin 9000 asukasta. Aeginaan kulkee Piraeuksesta vilkas lauttaliikenne, ja niinpä kesäkaudella populaa riittää.
Saroninlahden länsiperukoilla sijaitseva Archaia Epidauros tai Palaia Epidavros, kumpi sitten lieneekään virallisempi nimi, oli antiikin ajalla merkittävä kaupunkivaltio. Homeroksen mukaan kaupunki varusti Troijan sotaan peräti 25 laivaa. Nykypäivänä se on vain pieni kalastajakyläpahanen, jossa on suojainen venesatama ja hiukan turismia. Se kuuluisampi Epidauros, joka tunnetaan suuresta teatteristaan ja lääkintätaidon ja parantamisen jumalalle, Asklepiokselle, pyhitetystä temppelialueestaan, sijaitsee kymmenisen kilometriä sisämaahan päin.
Peloponnesoksen ankkuripoukaman merihätä ja Kalamatan telakkareissu sekalaisine jälkiselvittelyineen olivat vihdoinkin mennyttä elämää. Oli aika katsoa pitkästä aikaa eteenpäin, korkea aika jatkaa matkaa! Peloponnesosta olimme tänne tulleet kiertämään, ja Peloponnesos kierrettäisiin!
Mitä tapahtuu, jos joutuu merihätään Kreikassa ja pyytää apua merivartiostolta? Otimme asiasta selvää – lue jännittävä tositarina!