Olimme lähteneet purjehtimaan Kreetalta kohti Joonianmerta toukokuun 8. päivä. Vuorokautta myöhemmin Kreeta möllötti edelleen paapuurin puolellamme, aivan kuin emme olisi edenneet mihinkään. Onhan se valtavan pitkä saari, mutta eipä vauhdissakaan ollut hurraamista. Tuuli oli vastahankainen, niin että pääsimme niukin naukin etenemään jonkinlaisessa luovikulmassa, ja ajoittain kävi niin tyyneksikin että oli pakko ajaa koneella.
Talvi 2021-2022 oli harvinaisen kylmä ja runsasluminen – myös Kreetalla! Lisäksi Kreetan talvi oli poikkeuksellisen myrskyinen, ja ainakin veneemme Ainan mielestä kerta kaikkiaan ikävin talvi koko purjehdusreissumme varrella. Tämän jutun kirjoittaja, Inka, vietti talven kotomaassa, siellä pakkasten ja hankien keskellä, mutta vene ja venevahti sinnittelivät Agios Nikolaoksen marinassa pidellen milloin vesi-, milloin raesateita ja kiristellen köysiä hulvattomasti vellovassa satama-altaassa. Aurinkoisina päivinä saattoi ihailla lumipeitteisiä vuoria, mutta kauniit näkymät eivät aivan täysin korvanneet huonoista ilmoista johtuvaa mieliharmia ja vaivaa.
Aina purjehti rauhallisesti mieluisinta kompassisuuntaansa, 180°. Taakse jäi Mykonos, sitten Naxos ja Paros, joiden välistä pujahdimme yhä etelään suunnaten. Elettiin lokakuun viimeistä päivää, joten aurinko laski jo aikaisin illalla. Kuu ei valaissut tätä yöpurjehdusta. Taivasta peitti pian niin paksu pilvikerros, että yöstä tuli säkkipimeä. Tuuli jaksoi kuitenkin kuljettaa meitä ihan mukavaa vauhtia, eikä merikään ollut kuoppainen, joten saimme vuoron perään hyvin unen päästä kiinni. Minä kiipesin istumalaatikkoon omaan vahtivuorooni puoliltaöin, ja näin styyrpuurin puolella kauniissa yövalaistuksessaan kimaltelevan Santorinin saaren. Ehkäpä siellä tulisi joskus käytyä, mutta ei nyt – meillä oli suuntana Kreeta.
Naxoksen saari on suuri ja täynnä nähtävää – täällä vierähtäisi helposti monta viikkoa. Tällä kertaa meillä oli kuitenkin aikaa vain päivä ajella vuokra-autolla ympäri sisämaata. Aika paljon ehdimme yhdessä päivässäkin kyllä bongata! Suuntasimme Naxoksen kaupungista itään kukkuloiden yli. Maisemat muuttuivat sitä vehreämmiksi, mitä kauemmas karulta rannikolta tultiin.
Saroninlahden länsiperukoilla sijaitseva Archaia Epidauros tai Palaia Epidavros, kumpi sitten lieneekään virallisempi nimi, oli antiikin ajalla merkittävä kaupunkivaltio. Homeroksen mukaan kaupunki varusti Troijan sotaan peräti 25 laivaa. Nykypäivänä se on vain pieni kalastajakyläpahanen, jossa on suojainen venesatama ja hiukan turismia. Se kuuluisampi Epidauros, joka tunnetaan suuresta teatteristaan ja lääkintätaidon ja parantamisen jumalalle, Asklepiokselle, pyhitetystä temppelialueestaan, sijaitsee kymmenisen kilometriä sisämaahan päin.
Mitä tapahtuu, jos joutuu merihätään Kreikassa ja pyytää apua merivartiostolta? Otimme asiasta selvää – lue jännittävä tositarina!
Viimeksi seikkailimme Ithakalla, Odysseuksen kotisaarella. Heinäkuun puolivälin paikkeilla matkamme jatkui etelään. Ankkuroimme yhdeksi yöksi Kefalonian kaakkoiskulmalle pikku poukamaan, jossa illan ratoksi saimme seurata äitivuohen ja pikku kilin ketterää hyppelyä rantakiveltä toiselle. Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Zakinthosta.
Purjevene Aina miehistöineen kelluu edelleen Kreikassa. Ei siis syytä huoleen – emme ole seilanneet maailman reunan yli, joutuneet Kharybdiksen pyörteeseen emmekä edes pökertyneet Parnassoksen vuoren uumenista tuprahtaneisiin huuruihin, jotka aikoinaan inspiroivat Delfoin oraakkelia. Mutta kirjoitusinspiraation Kreikassa jo yli puoli vuotta jatkunut täydellinen lockdown eli koronasulku on kyllä vienyt.
Purjehduskausi 2020 jäi vähän lyhyeksi. Niin taisi tänä poikkeusvuonna käydä aika monelle muullekin purjehtijalle – eriasteisia rajoituksia ja lockdown-jaksoja on ollut vähän joka puolella maailmaa. Koto-Suomessa kesä taisi mennä aika hyvin, ja niin se täällä Kreikassakin meni sitten, kun vesille lopulta päästiin. Oman Joonianmeren seikkailumme alkua viivästytti ensin tietysti korona, minkä vuoksi pääsimme lähtemään talvisatamastamme vasta touko-kesäkuun vaihteessa. Sen jälkeen meillä riitti heinäkuun loppuun asti puuhaa telakalla veneemme Ainan järjestämän pikku yllätyksen vuoksi, ennen kuin pääsimme vesille seikkailemaan. Nyt marraskuun alussa uusi korona-lockdown päätti matkanteon Galaxidin satamaan. Mutta turha sitä on surra, tämä on nyt tällainen vuosi.
Samaan aikaan kun Sally-hurrikaani lähestyi Amerikan rannikkoa, kehittyi Välimerellä oma hurrikaanin tapainen myrskynsä, medikaani Janus. Me kelluimme ankkurissa Paxos-saaren suojaisella ankkurilahdella, aikomuksena lähteä Prevezan suuntaan tiistaina 15. syyskuuta. Näin tapahtuikin, mutta tuulten osoittauduttua kaikkea muuta kuin suotuisiksi, käänsimme loputtomalta tuntuneen luovimisen sijaan kokan kohti Two Rock Bay:tä, upeaa ankkuripaikkaa Pargan kaupungin eteläpuolella. Jatkaisimme siitä Prevezaa kohti seuraavana aamuna.
Matkamme suuntautui elokuun alkupuolella Nidrin lahdelta pohjoiseen. Ensin ajaisimme läpi Lefkaksen kanavasta, joka erottaa Lefkaksen saaren Kreikan mantereesta, ja jonka kääntyvä silta avautuu päästääkseen veneet kulkemaan läpi. Siispä ankkuri ylös ja matkaan!
Mesolongin talvisatamasta lähdettyämme nostimme purjeet ensimmäistä kertaa Oxia-nimisen pienen, mutta sitäkin korkeamman saaren tuntumassa Manner-Kreikan lounaisnurkalla. Siitä matkamme jatkuisi luoteeseen kohti Lefkaksen saarta, josta olimme varanneet veneen noston kuivalle maalle ja kuukauden verran remonttiaikaa telakalla. Sitä ennen meillä olisi kuitenkin vähintään parin päivän loma, ja sen ajattelimme käyttää mukavissa ankkuripoukamissa kelluskeluun ja Joonianmeren saarten alustavaan tutkiskeluun.
Kaikki päättyy aikanaan, ja niin onneksi myös koronakaranteeni. Vähitellen talvikotimme Mesolongi kuoriutui eristyksistään ja ihmisiä alkoi näkyä kaupungilla. Kaupat ja palvelut avautuivat vähän kerrallaan, ja meidänkin elinpiirimme laajeni parin kuukauden satama – Lidl – AB Market -kolmiosta, johon se aika pitkälti oli rajoittunut lockdownin aikana. Vihdoin myös purjehtijoille annettiin lupa liikkua satamasta toiseen, siis niille, jotka jo ovat maassa. Rajojen ulkopuolelta tulevat veneilijät joutuvat odottelemaan Kreikkaan pääsyä vielä vähän aikaa.
Vuoristolomamme alkajaisiksi kävimme katsomassa jylhiä rotkomaisemia, joista viimeksi kirjoitin. Aiemmassa historiakatsauksessa tulin maininneeksi, että tällä vuoristoisella seudulla sijaitsee kaikkiaan 46 kivestä rakennettua kylää. Tänä päivänä näissä kylissä on yhteensä alle 4000 asukasta, mutta seudun kulta-aikana, 1700-1800-luvuilla, väkiluku oli moninkertainen. Onneksi alueen suosio kasvaa erityisesti luontomatkailijoiden keskuudessa – täältä löytyy loputtomia vaellusreittejä jalan, pyörällä, ratsain tai vaikkapa kanootilla liikkuville, upeita vuorenseinämiä kiipeilyharrastajille, koskenlaskupaikkoja, luonnon muovaamia uima-altaita joen poukamissa ja paljon, paljon muuta. Myös historiasta, arkkitehtuurista ja rakennetekniikasta kiinnostuneelle Zagori on aarreaitta. Ja kivihulluille – heitä kuuluu ystäväpiiriimmekin – vanhat kylät, tiet ja sillat tarjoavat loputonta silmänruokaa.
Ensimmäiseksi vuoristoon saavuttuaan sitä haluaa tietysti nähdä, no, mitäpäs muuta kuin vuoria! Zagorin alue Luoteis-Kreikassa on varsinainen aarreaitta monessa muussakin mielessä – täältä löytyy niin omalaatuista historiaa kuin ikivanhoja kivisiä kyliä ja siltoja, loputtomia kasvi- ja eläinlajeja ja kaikenlaista muuta ihmeellistä ja outoa – mutta vuorista oli hyvä aloittaa. Ovathan nuo vuoret ja rotkot olennaisin syy siihen, miksi Zagorin historiasta ja kulttuurista tuli sellaista kuin tuli. Vuoren rinteiltä myös näkee kauas, jolloin on helpompaa hahmottaa tällaista laajaa aluetta.
Välillä tekee vene-elämän vastapainoksi mieli matkustaa maita pitkin, asua taloissa, jotka on tukevasti perustettu maankamaralle ja nukkua sängyissä jotka eivät keiku aallokossa. Joulun alla päätimme paeta satamasta viikoksi ja matkata seudulle, jollainen ei ihan ensimmäisenä pälkähdä mieleen, jos pitää kuvitella kreikkalainen lomakohde. Nämä muutamat Kreikassa viettämämme kuukaudet ovat olleet selvästikin vain pintaraapaisu: pikku hiljaa alamme ymmärtää, miten valtavan monipuolinen tämä maa on, ja miten monenlaisia tarinoita sen vuosituhansia vanhaan historiaan kätkeytyy. Nyt ei purjehdita eikä muutenkaan seikkailla merillä, tällä kertaa karataan vuoristoon!
Aurinko helotti täydeltä terältä, kun lähdimme ”syyslomalle”, seikkailulle Korintinlahdelle. Talvipaikka Mesolongissa oli varattu, mutta talvi oli vielä kaukana! Lämpötila nousi heittämällä hellelukemiin ja iltapäivän mittaan virisi mukava myötätuuli. Rullasimme ison keulapurjeen auki ja annoimme veneen lipuilla omaan tahtiinsa kohti länttä. Ei ollut kiire minnekään, mutta leppoisa leidimme alkoi heräillä vähitellen tuulen reipastuessa, niin että matka eteni jouhevasti. Aika pian saimme näkyviimme komean Rio-Antirrion sillan, joka erottaa Patraksenlahden ja Korintinlahden toisistaan ja yhdistää Peloponnesoksen Kreikan mantereeseen. Silta valmistui parahiksi Ateenan olympialaisiin vuonna 2004.
Olimme viettäneet kuukauden päivät Sisiliassa rannikkopurjehtien, kun aika alkoi tuntua kypsältä pidemmälle etapille yli Joonianmeren, Sisiliasta Kreikkaan. Joonianmeri on Kreikan suosituinta purjehdusaluetta, ja elokuussa siellä olisi ollut vielä liian ruuhkaista, kun charterveneily ja flotilla-ryhmäpurjehdukset olivat kiihkeimmillään. Syyskuu olisi varmasti mukavampaa – vähemmän turisteja, ja säät vielä aivan kesäiset.
Elokuu Välimerellä on kuuma. Vähemmästäkin ymmärtää, miksi täällä päin on keksitty viettää siestaa keskellä päivää. Sisilian pohjoisrannikolla elokuu oli myös niin tuuleton, ettemme nostaneet purjeita kertaakaan niillä lyhyehköillä hypyillä, joita teimme ankkuripaikasta toiseen. Oikeastaan tuulettomuudesta oli enemmän etua kuin haittaa, sillä Sisilian ankkuripaikat ovat kaikki varsin suojattomia. Nyt saimme nukkua yömme pääosin rauhassa – jonkinlainen maininki tietysti avoimella rannikolla on aina läsnä, milloin mistäkin suunnasta, mutta ankkurin pidosta ei tarvinnut kantaa huolta. Vesi on kaikkialla puhdasta ja kirkasta, jopa isojen kaupunkien edustalla, niin että aina halutessaan saattaa pulahtaa uimaan.
Portosta lähdettyämme matkan seuraavat suuntaviivat päätettiin milteipä arpaa heittämällä. Hyviä vaihtoehtoja oli kaksi – jatkaa suoraan kohti etelää ja talvehtia Kanariansaarilla, tai kääntyä Portugalin kulmalta vasempaan ja suunnata Gibraltarin salmen läpi Välimerelle. Vaakakupeissa oli monenlaisia asioita, kuten ankkuripaikkojen löytämisen vaikeus tai helppous, suojasatamien tiheys, satamien hinnat ja tietysti elämisen hintataso kokonaisuudessaan, kiinnostavien paikkojen määrä ja vaihtelevuus, sääolot ja niiden ennustettavuus ja niin edelleen. Kumpikaan vaihtoehdoista ei noussut selvästi yli toisen, ja nyt kun toinen kumminkin tuli valituksi, voi joka toinen päivä olla tyytyväinen ja joka toinen päivä miettiä, että pieleen meni – sellaista se purjehtijan elämä joskus on. Onneksi suuntaa voi muuttaa myöhemminkin, vaikka vuoden päästä, tai milloin hyvänsä siltä tuntuu.