Aurinko helotti täydeltä terältä, kun lähdimme ”syyslomalle”, seikkailulle Korintinlahdelle. Talvipaikka Mesolongissa oli varattu, mutta talvi oli vielä kaukana! Lämpötila nousi heittämällä hellelukemiin ja iltapäivän mittaan virisi mukava myötätuuli. Rullasimme ison keulapurjeen auki ja annoimme veneen lipuilla omaan tahtiinsa kohti länttä. Ei ollut kiire minnekään, mutta leppoisa leidimme alkoi heräillä vähitellen tuulen reipastuessa, niin että matka eteni jouhevasti. Aika pian saimme näkyviimme komean Rio-Antirrion sillan, joka erottaa Patraksenlahden ja Korintinlahden toisistaan ja yhdistää Peloponnesoksen Kreikan mantereeseen. Silta valmistui parahiksi Ateenan olympialaisiin vuonna 2004.

Siltaa lähestyttäessä piti ottaa VHF-radiolla yhteys liikenteenohjaukseen, joka kertoi, mistä kohtaa saisimme sillan alittaa. Keskimmäinen pylonien väli on 45 metriä korkea, mutta meidän 19-metriselle mastollemme riitti viereinen, vähän matalampi kaista. Tilaa jäi reilusti, mutta altapäin katsottuna sillan alittaminen näyttää aina yhtä hurjalta!

Tuuli oli jo aika reipasta ja ukkospilviäkin näytti kerääntyvän taivaalle, kun sillasta selvittyämme parkkeerasimme läheisen Nafpaktoksen kaupungin edustalla kelluvaan ponttoonilaituriin. Ja sadekuurohan sieltä tuli illan ratoksi.

Nafpaktos on ikivanha kaupunki, joka perustettiin jo antiikin aikana, ja sen takana kohoavalla linnavuorella on vanhan akropoliin jäänteet. Keskiajalla kukkulalle rakennettiin linnoitus, ja kaupunkia hallitsivat vuoroin turkkilaiset osmanit ja vuoroin venetsialaiset. Meitä puolestaan hallitsi sää pikku kepposineen: ukkoskuuro toisensa perään vyöryi mereltä niin, ettemme kertaakaan ehtineet kiivetä ylös linnalle asti, vaikka vietimme ponttoonilaiturissa pari päivää. Maisema oli kuin harmaasävyinen märkää-märälle -akvarellimaalaus. Päätimme palata myöhemmin paremmalla onnella ja säällä.

Jatkoimme matkaa vain reilun kymmenen mailin päähän, Trizonian saarelle. Trizonia on Korintinlahden ainoa asuttu saari, ja sen sydämessä on upea, kaikilta tuulilta suojainen satama. Vierassatama on ilmeisesti vielä hiljan, kuten Mesolongissakin, ollut ”hylätty”. Tällaisia satamia Kreikassa tuntuu riittävän – niissä usein majoittuu veneilijöitä omatoimisesti, mutta mitään palveluja ei ole, ja vuosien mittaan laiturit täyttyvät hylätyistä veneistä. Trizoniassa tämä surullinen kehitys on onneksi saatu käännettyä, nyt satamassa puhaltavat uudet, raikkaat tuulet: uponneet veneet on nostettu, ympäristöä siistitty ja sähköt ja vesipisteetkin saatu toimimaan. Tästä ilosta maksoimme ihan tyytyväisinä satamamaksun, 9€ yöstä, jonka itse pormestari kävi joka ilta keräämässä!

Trizonia on todella kaunis, idyllinen pieni saari. Viihdyimme ensivisiitillä niin hyvin, että tulimme paluumatkalla saarelle takaisin ja viivyimme toista viikkoa. Tämän blogitekstin kuvat ovat sikin sokin molemmilta käynneiltä, lokakuun alusta ja lopusta. Saari on suosittu turistikohde kesäkaudella, mutta syksyllä on tietysti paljon hiljaisempaa. Talven yli saarella asuu vain 40 ihmistä, ja monista ravintoloista vain yksi on auki ympäri vuoden. Lähin kauppa on vastarannalla, mantereen puolella, ja sinne kulkee yhteysvene. Rauhaa rakastaville purjehtijoille – kuten meille! – tämä olisi ihanteellinen talvehtimispaikka. Mutta veneprojekteja, joita meillä on tiedossa talven ratoksi runsain mitoin, saattaisi täällä olla hankalaa toteuttaa, ainakin ilman autoa, sillä lähimpään kaupunkiin ja sen venetarvikeliikkeisiin ja työkalukauppoihin on kymmeniä kilometrejä.

Samaan aikaan kun kotomaan purjehtijakollegat nostelivat veneitään talviteloille, me nautimme häpeilemättä hellepäivistä ja lämpimistä uimavesistä – edelleen +24°C! Teimme kävelyretkiä saaren kukkuloille, joilta on upeat näköalat vuoristoisille rannikoille molemmin puolin Korintinlahtea. Löysimme oliivilehtoja, kukkivia kasveja, ökyhuviloita ja autioita taloja, ja monenmoisia eläimiä. Saari tuntuu olevan oikea eläinten paratiisi!

Soratiellä olimme kompastua maakilpikonnaan, joka hetken aikaa kilpensä suojassa funtsittuaan päätti, ettemme vaikuttaneet kovin vaarallisilta, työnsi päänsä ja jalat esiin ja häipyi pensaikkoon.

Tienpientareiden kukat houkuttelivat perhosia ja sudenkorentoja. Kasvimaiden liepeillä loikki kaniineja, jotka näyttivät pikemminkin karanneilta lemmikkipupuilta kuin aidoilta villikaneilta, sillä niitä oli monen värisiä.

Satamassa jöötä piti kaunis egyptinhanhi, pitkäaikainen asukas. Se oli menettänyt puolisonsa, eivätkä seuraksi näyttäneet kelpaavan tavalliset maalaishanhet, joita olisi kyllä löytynyt naapurista – egyptinhanhi oli sentään muinaisina aikoina pyhä lintu!

Sataman toinen asukas oli iso keltainen kollikissa, joka otti meidät henkilökohtaiseen suojelukseensa, lepäillen veneemme viileydessä kuumina päivinä ja teettäen meillä runsain mitoin rapsutus- ja silityshommia. Arpinaamaksi kutsumamme herra oli kuitenkin hyvin kohtelias, kysyi aina lupaa päästä sisään ja jutteli mielellään. Aamuisin se osasi tulla perähytin ikkunalle meitä herättelemään, sen mielestä meidän oli jo korkea aika nousta aamiaiselle ja tarjota mukavalle kaverillekin vähäsen. Arpinaama oli ihan eri maata kuin saaren kymmenet villikissat – se oli venekissa, jonka joku oli lähtiessään vain jättänyt saarelle. Täällä se oli sittemmin asunut ja pärjäillyt jo vuosia.

Trizoniassa oli vielä lokakuussa avoinna muutama ravintola. Kaikki olivat hyviä, mutta löysimme oman suosikkimme, ja illastimme siellä melkein päivittäin. Ruoka oli edullista, mutta ennen kaikkea herkullista! Valitsimme joka kerta päivän erikoisuuden, maut kävivät tutuiksi ja moni kreikkalainen perinneruoka pääsi lempiruokien listallemme.

Trizonian saarelta matka jatkui Itéan kaupunkiin, josta aioimme bussiretkelle Delfin temppeleitä tutkimaan. Siitä lisää ensi jaksossa, ja kuviakin riittämiin!

• Outo vuosi 2020 – eristystä ja ylläreitä
31 joulukuun, 2020
• Kythera – yllätys matkan mutkassa
12 heinäkuun, 2022
• Ambrakianlahti ja Vonitsa – kaupunkimatkailua, linnoja ja luonnon ihmeitä
9 syyskuun, 2020