Pitkän talven, vielä pidemmän kevään ja viimeiseen asti viipyneen merijään mentyä koitti vihdoin oikea kesä – jo toukokuussa! Toinen meistä sai hetkittäin nauttia sen lämmöstä moninaisten veneprojektien lomassa sillä välin, kun toinen vielä keskittyi matkakassan viimeisten pennosten kartuttamiseen.
Kesä on kaukana! Kuinka hyvää tekeekään katsella sinisen ja vihreän sävyissä hehkuvia kuvia viime kesän retkiemme varrelta. Halusin tehdä kuvista hyvän mielen koosteen kaikille meille kesää ja merta kaipaaville, vaikka blogitekstinä aihe ei ole ollenkaan omaperäinen. Tällä kertaa en jaa omia ajatuksiani enkä kerro vielä suunnitelmistamme lisää – en edes aio keksiä itse tämän tekstin aihetta, vaan olen lainannut sen joltakin muulta. Vien tämän epäomaperäisyyden (vaiko omaperättömyyden?) vieläpä niin pitkälle, että kirjoitan otsikkoon numeron, vaikka olin päättänyt etten koskaan tee niin. Kuvat sentään ovat omiani!
Pikku vene purjehtii kohti ilta-aurinkoa. Tuuli on leppeä, ilma vihdon kesäisen kuuma. Veneen matka on myötäinen, ja se lipuu eteenpäin hitaasti pelkän keulapurjeen avulla. Minä seison rannalla katsellen sen menoa. Heilutan viimeisen kerran hyvästiksi, kun veneessä istuvat ihmiset ovat jo niin pieniä, etten enää näe heitä edes kamerani teleobjektiivin läpi. Sitten istun autoon ja lähden kotimatkalle.
Kesälomamatkamme viimeinen osuus kulki kauniin saariston suojissa Tammisaaresta Helsinkiin ja sieltä kotivesille itäiselle Uudellemaalle. Saariston suojassa pääsimme nauttimaan vakaasta, mutta vauhdikkaasta menosta. Poissa olivat isot, keikkuvat aallokot ja avonainen horisontti, täällä meitä ympäröi saaristo upeine kalliorantoinen, huviloineen ja rantasaunoineen. Vesi välkkyi sinisenä kesäauringon viimeisissä, lämpimissä säteissä. Muita veneitä ei silti juuri näkynyt, me saimme jakaa koko saariston vain joutsenten kanssa.
Aamu Jussarössä koitti lohduttoman sateisena ja koleana. Ilmassa oli selvästi syksyn tuntua. Ja niin näkyi olevan saaressakin, joka meitä lukuun ottamatta vaikutti tyystin autiolta. Aamukävelyllä läheiseltä rannalta löytyi kahvila, infokioski, sauna ja yhteyslaituriin köytetty vesibussi – kaikki tyhjillään ja lukittuina. Tämä kesä oli paketoitu, turistit olivat häipyneet. Kuinkas nyt yksi pieni venekunta sattuikin tänne eksymään keskellä yötä?
Vene tempoili ja nyki köysissään, se halusi selvästi jatkaa matkaa yhtä kiihkeästi kuin mekin. Mutta taivasta peittivät paksut pilvet, sade piiskasi ja tuuli ujelsi veneiden köysissä ja mastoissa. Mutta onneksi sentään satamapaikkaan kuului sähkö – saisimme akkuja ladattua, ja sadepäivän iloksi voisimme vaikka katsoa elokuvan tabletin ruudulta! Mutta – mitä ihmettä? – laiturilla olevassa sähköpylväässä oli aivan erilainen pistoke kuin oman maasähköroikkamme päässä. Eikä kauppoja mailla halmeilla, jonkinlainen adapterihan siihen pitäisi hommata.
Matka yli Suomenlahden sujui rivakasti ja viivasuoraan etelään. Kaikki toimi hienosti – autopilotti, purjeet, navigoinnissa käyttämämme Seapilot. Tuuli oli kevyehköä mutta tasaista, ja aikaisen lähdön ansiosta päivä ei ollut vielä pitkälläkään, kun Viron rannikko alkoi kajastella horisontissa.
