Pikku vene purjehtii kohti ilta-aurinkoa. Tuuli on leppeä, ilma vihdon kesäisen kuuma. Veneen matka on myötäinen, ja se lipuu eteenpäin hitaasti pelkän keulapurjeen avulla. Minä seison rannalla katsellen sen menoa. Heilutan viimeisen kerran hyvästiksi, kun veneessä istuvat ihmiset ovat jo niin pieniä, etten enää näe heitä edes kamerani teleobjektiivin läpi. Sitten istun autoon ja lähden kotimatkalle.

Kun on kuukauden ajan edennyt korkeintaan kevyttä hölkkävauhtia, on auton tuulilasista avautuva maailma kuin videofilmiä pikakelauksella. En millään uskaltaisi ajaa nopeusrajoituksen mukaista vauhtia, kuuttakymppiä. Silmät ja mieli ovat tottuneet hitaasti vaihtuvaan maisemaan, nyt en pysty kohdistamaan katsettani mihinkään yksittäiseen asiaan. Ajatuksenjuoksu alkaa pätkiä ihan samalla lailla. Muistikuvat paikoista ja tapahtumista viimeisten viikkojen ajalta sulavat hajanaiseksi kokoelmaksi näkymiä, ääniä, tuoksuja, siellä täällä eri ihmisten suusta kuultuja puheenpätkiä. Mikään ei tunnu liittyvän mihinkään, on vaikea muistaa, missä on ollut, mistä tullut ja minne pitäisi jatkaa. Auton vauhti tuntuu järjettömältä, ja se siirtää minut hetkessä takaisin arkimaailmaan, jossa vaikutelmia, tietoa ja kaikkea ylimääräistä roinaa syötetään aisteilleni sellaista tahtia, etteivät aivoni ehdi sitä käsitellä. Kuukaudessa hitaasti kulkeva ihminen ehtii muuttua toiseksi. Muutos on yhtä hidas kuin matkavauhti, sitä ei huomaa. Paluu arkeen sen sijaan on nopea, kivulias – sopeutumisaikaa ei anneta.

Vasta kun on taas ollut hetken aikaa paikallaan, kävellyt hiukan, istunut portailla ihaillen metrin korkuisia nokkosia siinä, missä muistaa pihanurmikon sijainneen ennen matkalle lähtöä, katsellut hitaasti läpi valokuvat matkan varrelta, alkaa mielessä kehkeytyä jonkinlainen kokonaiskuva siitä, mitä on nähnyt ja kokenut. Matkalle lähdöstä tuntuu olevan paljon kauemmin kuin neljä viikkoa, ja etenkin matkan ensimmäiset päivät ovat jo painuneet muistin hämäriin.

Ehkä ensimmäisiä päiviä ja maileja on vaikea muistaa siksikin, että alkumatka tuntui pelkältä siirtopurjehdukselta. Olimme jo nähneet ne maisemat kerran, kaksi, lukemattomia kertoja. Parhaimmillaan minusta matkanteko on silloin, kun joka aamu voi nostaa purjeet ja suunnata sellaiseen paikkaan, jossa ei ole koskaan ennen käynyt. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, miten niin moni matkalla kohtaamamme veneilijä oli käynyt niissä samoissa satamissa, samoissa ankkuripoukamissa, kymmeniä tai satoja kertoja. Miten moni oli kiertänyt saman reitin joka lomalla kymmenen kesää peräkkäin, miten moni siirtyi vain tutusta satamasta toiseen. Meillä oli alkamassa vasta toinen kesälomamatka pikku veneemme kanssa, ja olimme jo lopen kyllästyneitä alkumatkan ennalta tuttuihin paikkoihin. Mutta viettäähän moni lomansa mökilläkin, katsellen samaa maisemaa kesästä toiseen. Moni matkustaa joka talvi samaan lempilomakohteeseensa. Itsekin olen monesti jossakin vieraillessani ajatellut, että tänne tulisin mielelläni uudelleen, mutta sitten kuitenkin aina uteliaisuus on vienyt voiton, ja matkakohteeksi on valikoitunut jokin ennalta tuntematon paikka. Siksi kai olen purjehtijanakin sellainen, että katseeni suuntautuu aina horisonttiin ja siihen, mitä sen takaa mahtaa löytyä.

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Alkumatkan tuulet eivät olleet kovinkaan suotuisia, mutta viikossa etenimme sentään Hankoniemen ohitse. Koimme ankeaa vesisadetta Porvoon saaristossa, reipasta luovimista Helsingin edustalla, viime vuodelta tutun, tälläkin kertaa aivan liian kuuman saunan Suomenlinnassa. Testasimme yhtenä ainoana päivänä kaikki isopurjeen reivit ja uuden rullagenuan eri pinta-alavaihtoehdot matkalla Porkkalaan, jolloin sää oli niin vaihteleva, että muutaman tunnin aikana koimme kovaa tuulta, leppeää tuulta, reipasta tuulta ja vielä pläkääkin. Siinä rullapurjetta auki ja kiinni rullatessa viimekesäiset muistot hakaspurjeiden vaihtamisesta kovassa aallokossa hymyilyttivät – kyllä purjehdus on nyt helppoa ja mukavaa! Heräsimme kuulaaseen kesäaamuun Modermaganin luonnonsatamassa, jossa joutsen torkkui läheisellä rantakalliolla meistä välittämättä. Ja lopulta päädyimme Hankoon keskelle Regatan hälinää. Siellä pysähdyimme vain ostoksille, ja kuin ihmeen kaupalla meille järjestyi paikka laiturista. Kesäisellä ostoslistalla ei ollut hellehattuja, vaan vedenpitävää vaatetusta ja paksu villapipo. Niin kylmää oli heinäkuun alku, että aamulla täytyi hytisten pukeutua pitkiin aluskerrastoihin ja täyteen tuulenpitävään tällinkiin. Jos aurinko joskus paistoikin, oli tuuli niin hyinen, että se jäykisti niskanikamat, jos hetkeksikin unohti takinkauluksen auki. Jokusen kerran sitä mietti, että mitähän ihmettä me täällä oikein teimme. Olisiko sittenkin kannattanut vaihtaa tämä kotoinen suviretki vaikkapa viikkoon Kreikan saaristossa?

Hangon härdellin jäätyä taakse tuntui siltä, että nyt matka vasta todella alkoi. Aurinko ilostutti meitä yhä useammin, vaikka lämpöä se ei vieläkään oikein suonut. Ja oltiin vihdoin sellaisilla vesillä, että saattoi joka päivä purjehtia paikkaan, jossa ei ollut ennen käynyt!

• Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

10 kesäkuun, 2018

• Lokikirja Viron lomapurjehdukselta 2016

29 joulukuun, 2016

• Nyt purjehditaan, kun on purjehtimaan tultu!

28 syyskuun, 2017