Islas Cíes – valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä

Islas Cíes – valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä

Galician länsirannikolla sijaitsee monia saaria käsittävä kansallispuisto nimeltään Parque Nacional de las Islas Atlánticas. Suurimmat saaret tai saariryhmät ovat pohjoisesta lukien Illa de Sálvora, Illas Ons ja Illas Cíes, jotka suojaavat Galician länsipuolen Rías Baixas -lahtia Atlantin tyrskyiltä. Puistoon kuuluu myös pienempiä saaria ríojen perukoilla. Saarilla vieraillakseen täytyy hankkia lupa, jonka saa netistä muutamassa päivässä (tästä löydät lomakkeen ja ohjeet). Ankkuroimista varten varataan netistä vielä erikseen ankkurointilupa, jonka voi saada kesäsesongin aikaan enimmillään kolmeksi yöksi kerrallaan. Turistien määrä pysyy tällä tavoin kurissa, ja saarilla voi nauttia jonkinmoisesta luonnonrauhasta. Pieni byrokratia on erittäin kohtuullinen hinta ainutlaatuisesta kokemuksesta.

Me olimme viettäneet pari viikkoa Ría de Arousalla koneongelmien, hitaan purjehduksen ja kauniiden maisemien parissa, ja sieltä lähdimme kohti Cíesin saaria kesäkuun 26. päivä. Tuuli oli kevyt, mutta meillä oli jälleen toimiva moottori – niinpä matkasimme tuon muutaman tunnin etapin milloin purjehtien, milloin koneella ajaen, sen mukaan kummalla mukavammin pääsi etenemään. Ensimmäisenä ohitimme kansallispuistoon kuuluvat Illas Ons -saaret. Niiden luonto vaikutti karulta – rinteillä kasvoi jonkin verran metsää, mutta enimmäkseen ne näyttivät olevan ruohikkoista nummea, kuin Skotlannissa tai Färsaarilla.

Illas Ons

Illansuussa laskimme ankkurin Cíesin valkohiekkaisen Praia de Rodasin rannan edustalle. Ranta yhdistää toisiinsa kaksi saarta, pohjoisemman Monteagudon sekä keskimmäisen Illa do Faron eli majakkasaaren. Eteläisimmän saaren nimi on San Martiño. Aurinko laski hiekkarannan taa, ja me nautimme ihanan illallisen veneen kannella. Oli lämmin, ja taustalla Ría de Vigon kaupunkien valot syttyivät illan hämärtyessä. Nyt tuntui vihdoin siltä, että olimme perillä! Tavallaanhan olemme olleet koko ajan perillä jo vuoden verran, me kun olemme matkalla ei-minnekään, tai minne tahansa. Oli hienoa olla perillä tällaisessa paikassa – kuin trooppisella paratiisisaarella, ja erityisen hienoa se oli siksi, että olimme purjehtineet tänne aivan itse, kahdestaan, oman veneemme ja ainoan kotimme Ainan kyydissä.

Praia de Rodas

Aamulla pakkasimme juomapullot ja kamerat reppuun ja soudimme jollalla hiekkarannalle, joka oli jo täynnä vilinää ja molsketta muutaman aamulaivan ehdittyä purkaa turistilastinsa saaren satamaan. Rannalta lähtee lukematon määrä patikkapolkuja joka suuntaan, ja kaikki kulkevat kauniiden maisemien läpi upeille näköalapaikoille. Me päätimme kiivetä katsomaan Monte Faron majakkaa, joka sijaitsee saariston korkeimmalla huipulla (175 m). Matka sinne kulkee polveillen yli pohjois- ja keskisaaren yhdistävän siltapenkereen ja ohi vuorovesimatalikon, joka on niin kirkasvetinen ja täynnä kaloja, taskurapuja ja muita mereneläviä, että näyttää jättimäiseltä akvaariolta. Seuraavaksi ohitetaan leirintäalue, joka on saarten ainoa majoituspaikka. Se vaikutti viihtyisältä vihreine telttoineen, ravintoloineen ja pikkukauppoineen.

Polku nousee ylemmäs ja ylemmäs, läpi mänty- ja eukalyptusmetsiköiden, tarjoten jatkuvasti hienompia näköaloja merelle ja San Martiñon saarelle. Jyrkillä kalliorinteillä pesii suojeltuja lintuyhdyskuntia – lähinnä keltajalkaisia lokkeja, joita näkyi joka paikassa. Ne olivat kyllä lokeiksi ihan kohteliaita ja hyväkäytöksisiä, paitsi jotkut ravintoloiden liepeiltä elantonsa pyydystelevät yksilöt. Seuraavaksi saavuimme Pedra da Campa -kivikon luo, jonka rei’istä saattoi katsella sinitaivasta kuin kaunista taulua. Sitten matka jatkui ylös rinnettä, ja vihdoin näkyviin tuli korkealla vuorellaan seisova majakka, sekä sinne vievä, loputtomalta näyttävä serpentiinitie.

Lämpimässä säässä tuli juomapullolle käyttöä, mutta perille päästiin. Ja mitkä maisemat! Täältä näki selvästi, miten erilaisia saaret ovat eri puoliltaan: Atlantin tuulten pieksemä länsipuoli on karua kivikkoa, kuin pienoiskokoinen Alppien vuoristo, ja itäreuna puolestaan rehevää, metsää ja kukkaniittyjä kasvavaa rinnettä. Jos purjehtii saarista ohi avomeren puolta, ei ikinä voisi aavistaakaan, millainen leppeä paratiisi karujen kalliomöhkäleiden toisella puolella on!

Illan tullen hiekkarannan ja leirintäalueen häly hiljeni, viimeinenkin vuorolaiva lähti ja meri tyyntyi. Muutama uusi tulokas saapui ankkuripoukamaan, ja taivas hämärtyi valkoisen, aution hiekkarannan yllä. Miten meille sattuikin näin tyyni sää – kovemmilla tuulilla nämä rannat eivät ole kovin suojaisia, mutta nyt saimme nukkua yömme rauhassa ja nauttia päivät kauniista, aurinkoisista säistä.

s/y Aina ankkurissa paratiisisaaren edustalla

Seuraavan päivän illaksi oli taas luvassa tuulta, ja me päätimme hyödyntää sen jatkamalla purjehdusta Portugalin puolelle. Niinpä me perjantai-iltapäivällä 28. kesäkuuta nostimme ankkurin ja jätimme haikeina ihanan Cíesin saaren taaksemme. Seuraavana aamuna olisimme perillä Portossa.

2 thoughts on “Islas Cíes – valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä

Kommentoi!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: