Browsed by
Avainsana: Alankomaat

Hollannista Ranskaan – jäähyväiset Pohjanmerelle (emme jää kaipaamaan)!

Hollannista Ranskaan – jäähyväiset Pohjanmerelle (emme jää kaipaamaan)!

Sievä linnoituskaupunki Willemstad jäi taakse, kun me ajelimme kohti viimeistä nostosiltaamme Hollannin vesillä. Olimme kehittyneet aika hyviksi tässä lajissa – ajoituksemme osui nappiin, emmekä joutuneet odottelemaan avausta. Sillan jälkeen matkasimme jokusen tunnin Haringvliet-nimistä sisävesistöä pitkin viimeiselle sululle Stellendamiin, ja sen läpi mentyämme olimme taas Pohjanmerellä. Aurinko laski meidän päästyämme merelle. Pohjoispuolellamme kajastivat kirkkaina Hoek van Hollandin valtavan sataman valot.

Laivaväylällä oli liikennettä tasaisena jonona, mutta me mahduimme juuri ja juuri sopivasti kulkemaan väylän ja rannikon välissä. Tuuli ei meitä vieläkään suosinut, se oli varsin vastainen, mutta sentään pääsimme kulkemaan samalla halssilla, eikä meidän tarvinnut edetä siksakkia. Ensimmäinen yö alkoi suorastaan aika mukavasti, taivas oli kirkas ja tuuli kohtalainen. Mutta Pohjanmeren mielialat eivät marraskuussa – jos juuri muulloinkaan – ole kovinkaan kepeitä, eikä aikaakaan, kun taivas jälleen peittyi paksuun pilviverhoon, ja vastavirta, navakka tuuli sekä suuri aallokko ilmestyivät uskollisiksi seuralaisiksemme. Marraskuun 2. päivän kohdalta löytyy lokikirjan huomioita-sarakkeesta vain koruton toteamus: “Vihaan Pohjanmerta”.

En minä Pohjanmerta vihaa, mutta ei minulla siitä juuri mitään muutakaan sanottavaa ole. Jos sen rannalla pitäisi asua, keksisin varmaankin purjehduksen sijaan jonkin ihan muun harrastuksen. Päällimmäiseksi mielikuvaksi Pohjanmeren maileistamme jäivät kalsea harmaus ja hyvin vastahankainen eteneminen, ja aina paljon ennusteita kovemmat, navakat tuulet. Aallokko oli korkeaa ja lyhyttä, mikä teki veneen liikkeestä töyssähtelevää ja epämukavaa. Vahdissa palelsi lämpimästä vaatetuksesta huolimatta, ja lepo oli kehnonlaista. Univaje synnytti kummallisia ajatuksia ja pelkoja. Kahden vuorokauden jälkeen olin uuvuksissa, mutten toisaalta saanut lepovuorossa kunnolla nukutuksi, ja siksi päätimme pysähtyä nukkumaan hyvät yöunet Ranskan Boulogne-sur-Merin satamaan. Tauko venähti viikon pituiseksi, sillä vastaiset tuulet yltyivät, eikä ollut mitään mieltä lähteä niitä vastaan taistelemaan.

Ennen Boulognea, jossakin Dunkerquen kohdalla Ranskan rajan ylitettyämme, Ranskan merivartioston aluksesta otettiin meihin yhteyttä VHF-radiolla ja he ilmoittivat nousevansa veneeseemme. Pian aluksesta laskettiin vesille kumivene, jonka kyydistä kolme miehistön jäsentä kiipesi kannellemme. He halusivat tietää matkamme tarkoituksen, lähtöpisteen ja määränpään, he tarkastivat veneemme sisältä ja ulkoa ja täyttivät nipun lomakkeita. Mekin saimme yhden kopion, ja ohjeen näyttää sitä seuraaville alukseemme pyrkiville merivartioston partioille. Tämä olikin koko matkallamme ensimmäinen kerta, kun viranomaiset olivat kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Niinpä olimme aika yllättyneitä, kun Boulognen satamassa seuraavana aamuna tulli- ja rajavartiolaitoksen porukka koputteli aamuvarhaisella veneemme kylkeä. Merivartioston paperi, passit ja rekisteriote riittivät heille, eivätkä he halunneet enää tulla veneeseen sisään tarkastuskäynnille. Pari päivää myöhemmin kuului taas koputus veneen kyljeltä, tällä kertaa asialla oli Gendarmerie, ja nyt aloimme jo todella ihmetellä Ranskan viranomaisten ylenpalttista virkaintoa – vaikka mukavia ja ystävällisiä ihmisiä toki olivatkin.

Syy viranomaisten ahkeruudelle selvisi, kun uutisissa kerrottiin Boulognesta varastetun kalastusaluksen jääneen kiinni Englannin Doverissa, kyydissään 17 pakolaista. Seudulla on ilmeisen vaikea pakolaisongelma, mutta kalaveneen kähvellys oli ensimmäinen laatuaan. Kalastusalusten laivue sijaitsi vain kivenheiton päässä meidän veneestämme, ja nytpä me olimmekin oikein tyytyväisiä, että lainvalvojat koittivat pysyä tehtävänsä tasalla.

Boulogne-sur-Mer. Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan!

Boulogne-sur-Mer ei ollut erityisen mielenkiintoinen paikka, mutta siellä oli suuri kalatori ja paljon kauppoja mukavan pyöräilymatkan päässä. Ja löytyihän kukkulan laelta pieni, muurein ympäröity vanha kaupunkikin, joka oli kirkkoineen ja pikku linnoineen ihan pittoreski. Heti säiden salliessa me jatkoimme kuitenkin matkaa, ja nyt sitä ei ollut enää kovin paljon jäljellä. Saimme kohtalaisen sivutuulen eteläkaakon suunnalta, ja päiväsaikaan oli lämmin – lähes 18 astetta! Nyt ei oltu enää Pohjanmerellä vaan virallisesti Englannin kanaalissa. Vesikin oli ihan eri väristä, sävyltään vihreämpää. Laivat matkasivat jälleen sujuvasti väyliään pitkin ja me mahduimme kulkemaan leveällä alueella väylien välissä. Seuranamme siellä oli tosin melkoinen liuta kalastusaluksia, mutta niiden liikkeitä oli helppo seurailla AIS-näytöltä ja pysytellä poissa niiden tieltä.

Cherbourg – ollaan Napoleonin maassa!

Reilun vuorokauden kuluttua, auringon jo laskettua, saavuimme Cherbourgin satamaan Normandian niemimaan pohjoiskärkeen. Täällä pysähdyimme nukkumaan yöunet ja tankkaamaan, mutta myös odottamaan sopivaa vuorovesivaihetta purjehtiaksemme Cap de la Haguen niemen ympäri. Niemen liepeillä ja sen sekä Alderneyn saaren välillä on usein 6-7 solmun virtauksia, joskus enemmänkin, joten oikea ajoitus on kaiken a ja o. Me lähdimme iltapäivällä Cherbourgista ylävedellä, ja Cap de la Haguen kohdalle satuimme juuri tasaveden aikaan. Käännyttyämme etelään, kohti Saint-Brieucin lahtea, meillä oli lähes koko matkan mukava myötävirta, ja teimmekin koko tähänastisen matkamme keskinopeusennätyksen, 5,8 solmua. Yön pimeydessä, tuulen jatkuvasti navakoituessa, purjehdimme ohi Englannin kanaalisaarien – Sarkin, Guernseyn ja Jerseyn – näkemättä niistä vilaustakaan.

Binic, rantakatuja…
… ja kivijalkakauppoja!

Talvi on tulossa, mutta me muuttolinnut myöhästyimme Biskajanlahden leikeistä tältä vuodelta. Pitenevät yöt, meren pimeys ja navakat tuulet saivat haikailemaan lämpimään talvipesään ja unohtamaan purjehduksen vähäksi aikaa. Niinpä päätimme talvehtia muutaman kuukauden Bretagnessa. Talvi on viileä täälläkin ja yöt pitkiä, mutta niin kylmää ja pimeää ei ole odotettavissa kuin mihin me olemme tottuneet. Ja nähtävää riittää – purjehduksen sijaan suunnittelemme kuivan maan budjettimatkailua junilla, busseilla ja tietysti polkupyörillä. “Kotisatamaamme”, Bretagnen pohjoisrannikolla sijaitsevaan pikkukaupunkiin nimeltä Binic, pääsimme perille tiistaina 20. marraskuuta. Binic on vuorovesisatama, jonka portti avataan näin talvikaudella ainoastaan muutamaksi tunniksi kerran päivässä. Muulloin satamaan tai sieltä pois ei pääse lainkaan. Vuoroveden vaiheista riippuen aallonmurtajan takana lainehtii meri tai levittäytyy laaja hiekkainen tasanko, jota pitkin pääsee kävelemään kilometrien päähän.

Talvitukikohtamme Binic. Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan!

Ensimmäisten päivien perusteella talvikotimme vaikuttaa oikein mukavalta. Kaupunki on pieni, arkisin varsin hiljainen mutta viikonloppuisin vilkas. Muutaman askelen päästä laituriltamme sijaitsevat leipomo, kalakauppa, marketti, jokunen baari ja ravintola – oivia paikkoja myös kouluranskan petraamiseen, sillä näillä main ei kovin yleisesti puhuta englantia. Bussi kulkee tunnin välein Saint-Brieucin isoon kaupunkiin, jossa on rautatieasema. Binicin satama on siisti ja sen palvelut riittävät meille oikein hyvin. Meillä on veneessä kotoisan lämmintä ja kuivaa, kun dieselkamina ja perähytin sähköpatteri lämmittävät. Emme ole vielä ihan varmoja, asuuko satamassa meidän lisäksemme muita, mutta olemme nähneet valoja parissa muussakin veneessä.

Purjehdusseikkailumme jatkuu kevään korvalla. Blogi ei kuitenkaan käy talviunille, vaan aion kirjoittaa kaikesta siitä, mitä Bretagnen seudulla ehdimme talven mittaan nähdä ja kokea. Restez à l’écoute!

Amsterdamista kanaville – uusi yritys!

Amsterdamista kanaville – uusi yritys!

Suomalainen ei lannistu, vaikka rattaissa olisikin vähän kapuloita. Ensimmäinen yrityksemme matkata Amsterdamista kanavia pitkin etelään oli siis kilpistynyt Haarlemin suljettuun siltaan, ja vaikka ensireaktio saattoikin olla ”antaa olla sitten, mennään ulos merelle!” aika pian olimme kuitenkin taas sitä mieltä, että kanaville mennään. Mehän olimme halunneet nähdä Hollannista juuri sen, mikä on ainutlaatuista tässä maassa. Toisekseen, merelle oli luvattu moneksi päiväksi todella kovaa tuulta, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa päätöksentekoon.

Niinpä palasimme Haarlemista takaisin Amsterdamiin. Spaarndamin sulun hoitaja ei ollut kuullut koko siltaremontista – onneksi valistunut suomalaispurjehtija informoi häntä! Amsterdamissa kehno tuuri puhelinyhteyksien suhteen jatkui, emmekä useaan tuntiin saaneet mitään tietoa siitä, järjestettäisiinkö yöeskaaderia sinä päivänä vai ei. Lopulta meille kuitenkin avattiin ensimmäinen silta, ja pääsimme tuulisesta ja keikkuvasta ulkosatamasta sisälle kanavaan odottamaan tietoa mahdollisesta lähtöajasta. Kanavassa oli kaksi muutakin purjevenettä. Lopulta lähtöaika selvisi – tosin toisen hollantilaisveneen ystävällisen kipparin avustuksella, joka tarjoutui tulkkaamaan meille VHF-kanavan ohjeet englanniksi – ja klo 02 yöllä pääsimme kolmen veneen letkana lähtemään Amsterdamin kanaville.

Yöllinen matka läpi kaupungin oli hieno kokemus! Silta toisensa jälkeen, kuusitoista kaiken kaikkiaan, avautui meille, ja niin me soljuimme ohi vanhojen talojen, kivisiltojen, valaistujen rantakatujen ja puistikoiden. Kaupungin eteläpuolella menimme vielä läpi yhdestä sulusta, ja sen jälkeen olimme yhtäkkiä pienellä järvellä, Nieuwemeerillä. Kaupungin ja kelluvien talojen valot heijastuivat sen mustasta pinnasta, pilvet hajaantuivat ja kuu ja jokunen tähtikin ilmestyi loistamaan taivaalle. 

Nyt jäljellä oli enää lyhyt matka Amsterdamin lentokentän liepeille, jossa joutuisimme odottelemaan moottoritiesillan avaamista aamuviiteen, johon oli reilu tunti aikaa. Kävi kuitenkin niin, että väsymys päivän ja yön matkanteosta vei meistä voiton, emmekä jaksaneet nousta kello viiden aamunavaukseen. Sen sijaan nautimme pitkistä aamu-unista, ja ajelimme läpi sillasta klo 12:30.

Tämän jälkeen maailma muuttuikin ihmeelliseksi! Nyt oltiin sellaisissa maisemissa, joita emme olleet osanneet kuvitellakaan – sitä kaikkein aidointa, oudointa Hollantia, jossa vettä on kaikkialla. On kelluvia taloja, on pieniä pihoja toisensa perään, joiden välissä on katujen sijaan kanavia, on asuinalueita, joiden parkkipaikoilla on autojen sijaan veneitä, lasten leikkipuistoja joiden liukumäet päättyvät kanavaan. Pieniä puistoja ja ruohokenttiä, kauniita taloja tonteillaan, jotka rajautuvat joka sivultaan veteen. Tulvavalleja ja kanavien täplittämiä loputtomia niittyjä, jotka hehkuvat mehevän vihreinä vielä loka-marraskuussa, ja joilla laiduntaa lampaita, lehmiä ja hevosia. Vanhoja tuulimyllyjä, jotka ovat aikanaan pumpanneet vettä näiltä niityiltä. Kyliä, joissa pienet lautat hoitavat liikennettä kanavan laidalta toiselle, joissa voi missä hyvänsä sitoa veneen kiinni rantaan ja kipaista lähimarkettiin ruokaostoksille. 

Matka halki Hollannin kanavia pitkin – klikkaa pikkukuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan.

Välillä kanava laajenee pieniksi järviksi, joiden rannoilta jatkuvasti vallataan lisää tonttimaata ja rakennetaan veden äärelle uusia taloja. Järvien rannoilla on muutaman sadan metrin välein pursiseurojen satamia klubirakennuksineen. Kaikki liikenne kulkee vettä pitkin, ja sitä on jos jonkinlaista. Pitkiä, matalia rahtilaivoja, jotka uivat niin syvässä että niiden partaat ovat veden tasolla, hinaajia lotjineen, losseja, huviveneitä jokaista kokoa ja mallia.

Hollantilaisten taito ja kekseliäisyys kanava- ja vesirakentamisen alalla ei ihan helposti löydä vertaistaan. Jos maailman merenpinta kohoaa, näillä alavilla mailla sen vaikutus on varmasti dramaattisinta, mutta hollantilaiset ovat eläneet vetensä kanssa vuosisatoja ja ovat varmasti parhaiten varustautuneita niihin koitoksiin, jotka tulevaisuudessa saattavat meitä kohdata. 

Amsterdamin jälkeen ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Alphen aan den Rijn. Siellä löysimme hyvän paikan kanavan reunalta ja teimme kunnon kävelylenkin ja vietimme leppoisan hetken pubissa paikallisten seurassa – jotka ovat muuten innokkaita ottamaan kontaktia ja vaihtamaan muutaman lauseen vieraan kanssa missä ja milloin tahansa. Aamulla matka jatkui, mutta nyt meillä oli pari päivää sään suhteen huono tuuri. Sataa tihuutti ja oli hyvin kylmä. Ajelimme läpi Goudan ja Rotterdamin itäisten esikaupunkien, pysähtyen vain yöksi johonkin sattumanvaraiseen laituriin, ja jatkoimme sitten sulun läpi isommalle joelle. 

Joella oli virtauksia, jotka väliin hidastivat meitä, kunnes pääsimme Hollands Diep -vesistöön Dordrechtin eteläpuolelle. Täällä pysähdyimme Willemstadin vanhaan linnoituskaupunkiin, joka vaikutti ehdottomasti lähemmän tutustumisen arvoiselta jo pelkän karttakuvan perusteella – vai mitäpä sanot tästä?

©Google Maps

Pieni kaupunki osoittautui todella viihtyisäksi. Historiallista kaupunkia ympäröivät täydellisesti säilyneet muurit ja vesihaudat sekä seitsemän bastionia, jotka nimettiin 1600-luvulla Hollannin silloisten maakuntien mukaan. Sataman lähellä sijaitsee vanha kaupungintalo kellotorneineen, kaupungin toisella laidalla Alankomaiden vanhin protestanttikirkko toppakupoleineen. Välimaastoon sijoittuu muutama kortteli sieviä taloja, joiden keskellä komeilee suuri tuulimylly – jonkun onnekkaan yksityiskoti! Kesäiseen aikaan tämä idylli varmaankin pursuaa turisteja, mutta nyt marraskuussa emme itsemme lisäksi tainneet nähdä yhtäkään. Kiersimme linnoituksen polkupyöräillen, käveleskelimme kaupungissa ja nautimme pitkästä aikaa illallisen ravintolassa.

Willemstadin kaunis pikkukaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Tähän päättyi lyhyenläntä, mutta vaikutelmiensa puolesta rikas seikkailumme Hollannin kanavilla ja sisävesistöissä. Willemstadin ja Pohjanmeren välissä olisi enää yksi silta ja yksi sulku, ja sen jälkeen suuntaisimme taas pidemmän legin etelämmäs avomerellä.

Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä

Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä

Vietimme Amsterdamissa viikon. Sen mittaan meille kävi entistä selvemmäksi, että emme viihdy suurkaupungeissa, eikä edes iloinen, kaunis ja omalaatuinen Amsterdam ole sen suhteen poikkeus. Suurkaupunki ei koskaan pysähdy, ei koskaan lepää – päivällä sen täyttävät tungeksivat ihmismassat, autot, polkupyörät, mainoskyltit, torvensoitto, puheensorina. Yölläkään äänet eivät lakkaa, mutta ne kuuluvat kuin pehmeän vaimennusvillan läpi, ja kaiken yli kuuluu kaupungin perusääni, tasainen, lakkaamaton humina.

Sixhavenin satama on kuin pieni keidas keskellä Amsterdamin modernien asuinalueiden, satamien ja teollisuuden reunustamaa jokisilhuettia, joka on aivan eri maailmasta kuin pittoreski, pienipiirteinen vanha kaupunki. Venesatamaa ympäröivät laidoilta pensaat ja pusikot, pienet omakotitalot ja kelluvat asuntolaivat. Sinne oli mukava palata kaupunkireissuilta ja joinakin päivinä kerrassaan unohtaa olevansa suurkapungissa ja viettää sadepäivä kotona veneessä.

Amsterdam on täynnä veneitä ja polkupyöriä. Koko kaupunki on rakennettu veneitä ja polkupyöriä varten, ja aika pian huomasimme, ettei meidän muilla konstein kannattanut yrittääkään sen ytimeen tungeksimaan. Niinpä laskimme kumijollan vesille, ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin vesitse, loputtomia kanavia pitkin. Liikenne oli kanavillakin vilkasta, mutta siellä sai silti matkustaa omaan tahtiinsa, pysähdellä ja ihmetellä. 

Ja ihmeteltävää riitti: kauniita, vanhoja taloja, hauskoja asuntolaivoja, siltoja ja tunneleita, kirkkoja ja palatseja. Ja polkupyöriä, loputtomasti polkupyöriä! Polkupyöriä liikenteessä, pyörien pysäköintiin pyhitettyjä lotjia, pyöriä lukittuna sillankaiteisiin ja valaisinpylväisiin, pyöriä metroissa, vesibusseissa, puistoissa ja poluilla… Eihän sellainen voi vaikuttaa ihmiseen kuin yhdellä tavalla: meidän oli pakko saada polkupyörät! Ja mikäpä olisi voinut olla parempi paikka hankkia sellaiset – Amsterdamissa pyöräliikkeitä on melkein joka korttelissa.

Tietysti valitsimme taittopyörät, koska veneessämme ei ole muunlaisille pyörille tilaa. Oikeastaan tilaa ei olisi yhtään millekään, mutta päätimme taikoa taittopyörille tilaa, sillä huomasimme heti ensimmäisellä ajeluretkellä, miten polkupyörät mullistaisivat elämämme! Miten paljon enemmän ehtisimme nähdä, miten kätevästi pääsisimme tutustumaan paikkoihin, miten paljon vapaampaa kulkeminen olisi verrattuna ainaiseen kävelemiseen tai bussiaikataulujen varassa toimimiseen.

Niinpä olimme nyt siis varustautuneet seikkailuun hollantilaisittain, ja oli aika jatkaa matkaa Amsterdamista – hollantilaisittain tietysti kanavia pitkin. Amsterdamista etelään Staande Mast -reittiä kulkeva voi valita kahdesta vaihtoehdosta: keskiyön jälkeen Amsterdamin läpi kulkevan yöeskaaderin matkassa, tai päiväsaikaan lännempää Haarlemin kaupungin läpi. Nämä reitit yhtyvät Brassemermeer-nimisellä järvellä.

Me valitsimme päiväsaikaan matkustamisen, ja niinpä suuntasimme Amsterdamista Noordzeekanaalia pitkin länteen, josta käännyimme kohti Spaarndamia ja sen moottoritiesiltaa, joka avautuu vain muutaman kerran päivässä. Ajoituksemme oli täydellinen, ja niinpä pääsimme jatkamaan matkaa Spaarndamin sulkuun – josta piti kiivetä konttoriin maksamaan 3,5 euron sulkumaksu – ja sen jälkeen läpi Haarlemin kaupungin, jossa oli kaikkiaan 10 avattavaa siltaa. Haarlem näytti kauniilta ja meitä melkein harmitti, että emme olleet aikoneet pysähtyä siellä. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun ajelimme ohi Haarlemin kanavanvarren viimeisistä kelluvista taloista kohti jälleen yhtä avautuvaa siltaa. 

Mutta sepä ei avautunutkaan! Kukaan ei vastannut, vaikka toistimme kutsua VHF-kanavalla moneen kertaan. Sitten yritimme soittaa kanavaoppaista ja netistä löytyneisiin puhelinnumeroihin – ei vastausta, tai korkeintaan hollanninkielinen ”numero ei ole käytössä”. Yritimme rantautua sillan edustan odotusalueille, mutta kölimme tössäsi mutapohjaan monta metriä ennen kiinnityspaikkaa. Tässä oli nyt jotain todella outoa! 

Vihdoin meille vastattiin jostakin Haarlemin satamakonttorin numerosta, ja kerrottiin, että silta, josta yritimme läpi, olisi remontissa seuraavat kaksi viikkoa! Mutta miksi kukaan ei ollut maininnut meille asiasta aiemmin – Spaarndamin sululla tai jollakin niistä Haarlemin silloista, joiden kohdalla olimme käyneet lukuisia radiopuhelinkeskusteluja? Miksi kukaan ei ihmetellyt suomalaisvenettä, joka määrätietoisesti teki matkaa kohti umpikujaa? Ehkä hollantilaiseen luonteeseen ei kuulu moinen uteliaisuus. Mene tiedä – teimme u-käännöksen ja palasimme muutaman nostosillan läpi takaisin Haarlemin keskustaan, jossa parkkeerasimme purtemme kanavanvarren laituriin. Nythän meillä olisi mainio tilaisuus tutustua tähän kauniiseen kaupunkiin, ja miettiä sitten uudemman kerran, mitä reittiä matkamme etelään jatkuisi.

Seuraava päivä oli lauantai, ja kuinka ollakaan, toripäivä. Kävelimme mutkaisia katuja Grote Markt -torille, jossa oli kortteleittain kojuja täynnään mitä erilaisimpia herkkuja! Olihan siellä tietysti myös vaatteita, koruja, koristeita ja matkamuistoja, mutta me kyllä löydämme itsemme poikkeuksetta kala-, liha-, leipä-, juusto- ja sen sellaisten kojujen keskeltä, olipa maa tai valuutta mikä hyvänsä. Halpaa moinen lysti ei täällä ollut, mutta jotakin matkaan toki tarttui.

Päivän visiitti riitti mukavaan yleisvaikutelmaan kaupungista. Haarlem kuuluu selvästi sarjaan ”sopivan kokoinen kaupunki” – siellä oli elämää ja vilskettä, muttei tungosta, sopivan kokoinen keskusta kävellä laidalta toiselle tuntematta itseään pieneksi, ja kadut täynnä kauniita, vanhoja taloja, viehättäviä yksityiskohtia, näkymiä kanaville, kadunkulman takaa yllättäen esiin pilkahtavia kirkontorneja tai tuulimyllyn siipiä. Enää umpikujareissu ei harmittanut yhtään!

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Amsterdamissa kanava-ajelulla

Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!

Den Helderin aamu-usvassa näkyvät hahmot eivät ole eksoottisia temppeleitä vaan sotalaivoja!

Hollannin läpi pohjoisesta Saksan rajalta aina etelään Belgian rajalle asti pääsee kanavia pitkin myös purjeveneellä tarvitsematta kaataa mastoa. Tämä ”Staande Mast” -reitti alkaa Delfzijl’istä ja päättyy etelässä Vlissingeniin. Reitin pohjoisella osalla on kuitenkin muutama paikka, joista emme veneemme 2 metrin syväyksen vuoksi olisi päässeet läpi. Niinpä matkasimme meritse Den Helderiin asti. Kaupunki ei ole kovin kiinnostava, mutta siellä sijaitsee merivoimien tukikohta, ja niinpä suuri satama onkin täynnä jos jonkinmoista sotalaivaa. Laivaston venekerhon satama on sijainniltaan kätevä tulla ja lähteä, ja sieltä me parin yön levon jälkeen ajelimme Waddenseen halki Den Oever -sululle.

Pitihän sulkua vähän jännittää, niin kuin kaikkea uutta aina pitää. Meidän kanssamme sulkuun ahtautui yhtä aikaa valtavan pitkä ja matala rahtilaiva, iso perinteinen purjelaiva ja pari muuta pienempää venettä. Vene koitettiin pitää paikoillaan veden laskiessa – meren puolella oli vuorovesi ylimmillään, joten pinta laski järveä kohti toista metriä. Sitten portit avattiin, ja me koitimme mahdollisimman hallitusti saada veneemme liikkeelle kapeasta rännistä. Ensimmäisestä sulusta oli nyt suoriuduttu kommelluksitta! Ja nyt oltiin siis IJsselmeer-järvellä, joten saisimme sanoa vuorovesi-ilmiölle joksikin aikaa heipat.

Enkhuizen

Oli varsin tyyntä, joten jatkoimme koneella. Illan tullen saavuimme pieneen Enkhuizenin kaupunkiin, jonka edustalla olevasta sulusta siirryttäisiin Markermeer-järvelle. Päätimme jäädä kaupungin isoon laituriin yöksi, sillä tunkua ei näyttänyt olevan, eikä meitä suuremmin kiinnostanut pujotella laiskasti kääntyvän jättiläisemme kanssa ahtaaseen satamaan. Sitten iltakävelylle tutustumaan kauniiseen pikkukaupunkiin!

Enkhuizen, kuten monet muutkin alueen kaupungit, eli suurinta kukoistustaan 1600-luvulla, jolloin se oli Pohjanmeren satamakaupunki. Aiemmin Zuidersee-nimellä tunnettu merenlahti padottiin 1900-luvun alkupuolella ja sittemmin siitä on useaan otteeseen vallattu lisää pinta-alaa maanviljelykseen. Enkhuizenin kaupunki ei liene vanhoista ajoista kovinkaan paljon muuttunut – kapeat talot nojailevat viehättävästi toisiinsa kanavien rannoilla, ja kaupungin porttirakennuksen, Drommedariksen, kellot soittavat päivät ja yöt läpeensä iloisia sävelmiä.

Ihania rantaravintoloita ja baareja piisaa. Me löysimme kylläkin kalakaupan heti ensimmäisen sillan kupeesta ja paistoimme kotikeittiössä illalliseksi turskaa. Aamulla ajelimme suoraan pienvenesulkuun, josta pian pääsimme Markermeer-järvelle. Tähän sulkuun sisään ajettaessa virtaus kävi niin voimakkaana, että oli täysi työ pysäyttää vene. Hollannin järvet ovat hyvin matalia – Markermeer on runsaat 3 metriä syvä. Alkuun kaikuluotaimen lukemat aiheuttivat pientä kihelmöintiä vatsanpohjassa, desimaalipilkun kun mielellään näkisi jossain ihan muussa kohtaa numeroa! Mutta kun kartan merkinnät näyttivät pitävän hyvin paikkansa ja järven pohja oli täysin tasainen, huoli vähitellen kaikkosi.

Meillä oli täydellinen myötätuuli ja saimme purjehtia koko muutaman tunnin matkan järven päästä päähän. Sitten tulimme Amsterdamiin vievälle väylälle, ja sielläpä olikin ruuhkaa. Matalia, pitkiä rahtilaivoja kulki jonossa, joukossa muutamia pienten hinaajien työntämiä, äärimmilleen lastattuja lauttoja. Kaupunkiin saavuttaessa on yksi avattava silta ja heti sen jälkeen Oranjesluizen-sulku. Molemmista pääsimme läpi heti VHF-kanavalla ilmoittauduttuamme, ja niin sitä oltiin Amsterdamissa!

Vielä oli kuitenkin yksi koitos edessä, nimittäin satamaan majoittuminen. Kun aikaisemmin Cuxhavenin 40-metrinen sisäänkäynti oli huolestuttanut ja Den Helderin sataman 10-metrinen aukko näyttänyt uskomattoman kapealta, nyt me pujottelimme Sixhaveniin vielä kapeampaa, mutkikasta väylää pitkin. Ja mikä määrä veneitä, isojakin, pieneen satama-altaaseen oli saatu mahdutettua! Kesällä niitä kuulemma on usein vielä monessa rivissä – sitä en oikeastaan halua edes kuvitella! Onneksi nyt vapaita paikkoja oli useita, ja muutaman mutkan, kirosanan ja käännöksen jälkeen saimme veneen kunnialla laituriin. Hermotkin pysyivät suhteellisen viileinä, ja taas saatiin kokemusta. Satamassa on rauhallista, vaikka ympärillä humisee miljoonakaupunki.

Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa ollaan melkeinpä reaaliajassa, eli edelleen Amsterdamissa! Kesken reissun ei aina ehdi kirjoittaa, mutta seuraa meitä Facebookissa ja Instagramissa, niin pysyt perillä siitä missä mennään!