Hollannista Ranskaan – jäähyväiset Pohjanmerelle (emme jää kaipaamaan)!

Hollannista Ranskaan – jäähyväiset Pohjanmerelle (emme jää kaipaamaan)!

Sievä linnoituskaupunki Willemstad jäi taakse, kun me ajelimme kohti viimeistä nostosiltaamme Hollannin vesillä. Olimme kehittyneet aika hyviksi tässä lajissa – ajoituksemme osui nappiin, emmekä joutuneet odottelemaan avausta. Sillan jälkeen matkasimme jokusen tunnin Haringvliet-nimistä sisävesistöä pitkin viimeiselle sululle Stellendamiin, ja sen läpi mentyämme olimme taas Pohjanmerellä. Aurinko laski meidän päästyämme merelle. Pohjoispuolellamme kajastivat kirkkaina Hoek van Hollandin valtavan sataman valot.

Laivaväylällä oli liikennettä tasaisena jonona, mutta me mahduimme juuri ja juuri sopivasti kulkemaan väylän ja rannikon välissä. Tuuli ei meitä vieläkään suosinut, se oli varsin vastainen, mutta sentään pääsimme kulkemaan samalla halssilla, eikä meidän tarvinnut edetä siksakkia. Ensimmäinen yö alkoi suorastaan aika mukavasti, taivas oli kirkas ja tuuli kohtalainen. Mutta Pohjanmeren mielialat eivät marraskuussa – jos juuri muulloinkaan – ole kovinkaan kepeitä, eikä aikaakaan, kun taivas jälleen peittyi paksuun pilviverhoon, ja vastavirta, navakka tuuli sekä suuri aallokko ilmestyivät uskollisiksi seuralaisiksemme. Marraskuun 2. päivän kohdalta löytyy lokikirjan huomioita-sarakkeesta vain koruton toteamus: “Vihaan Pohjanmerta”.

En minä Pohjanmerta vihaa, mutta ei minulla siitä juuri mitään muutakaan sanottavaa ole. Jos sen rannalla pitäisi asua, keksisin varmaankin purjehduksen sijaan jonkin ihan muun harrastuksen. Päällimmäiseksi mielikuvaksi Pohjanmeren maileistamme jäivät kalsea harmaus ja hyvin vastahankainen eteneminen, ja aina paljon ennusteita kovemmat, navakat tuulet. Aallokko oli korkeaa ja lyhyttä, mikä teki veneen liikkeestä töyssähtelevää ja epämukavaa. Vahdissa palelsi lämpimästä vaatetuksesta huolimatta, ja lepo oli kehnonlaista. Univaje synnytti kummallisia ajatuksia ja pelkoja. Kahden vuorokauden jälkeen olin uuvuksissa, mutten toisaalta saanut lepovuorossa kunnolla nukutuksi, ja siksi päätimme pysähtyä nukkumaan hyvät yöunet Ranskan Boulogne-sur-Merin satamaan. Tauko venähti viikon pituiseksi, sillä vastaiset tuulet yltyivät, eikä ollut mitään mieltä lähteä niitä vastaan taistelemaan.

Ennen Boulognea, jossakin Dunkerquen kohdalla Ranskan rajan ylitettyämme, Ranskan merivartioston aluksesta otettiin meihin yhteyttä VHF-radiolla ja he ilmoittivat nousevansa veneeseemme. Pian aluksesta laskettiin vesille kumivene, jonka kyydistä kolme miehistön jäsentä kiipesi kannellemme. He halusivat tietää matkamme tarkoituksen, lähtöpisteen ja määränpään, he tarkastivat veneemme sisältä ja ulkoa ja täyttivät nipun lomakkeita. Mekin saimme yhden kopion, ja ohjeen näyttää sitä seuraaville alukseemme pyrkiville merivartioston partioille. Tämä olikin koko matkallamme ensimmäinen kerta, kun viranomaiset olivat kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Niinpä olimme aika yllättyneitä, kun Boulognen satamassa seuraavana aamuna tulli- ja rajavartiolaitoksen porukka koputteli aamuvarhaisella veneemme kylkeä. Merivartioston paperi, passit ja rekisteriote riittivät heille, eivätkä he halunneet enää tulla veneeseen sisään tarkastuskäynnille. Pari päivää myöhemmin kuului taas koputus veneen kyljeltä, tällä kertaa asialla oli Gendarmerie, ja nyt aloimme jo todella ihmetellä Ranskan viranomaisten ylenpalttista virkaintoa – vaikka mukavia ja ystävällisiä ihmisiä toki olivatkin.

Syy viranomaisten ahkeruudelle selvisi, kun uutisissa kerrottiin Boulognesta varastetun kalastusaluksen jääneen kiinni Englannin Doverissa, kyydissään 17 pakolaista. Seudulla on ilmeisen vaikea pakolaisongelma, mutta kalaveneen kähvellys oli ensimmäinen laatuaan. Kalastusalusten laivue sijaitsi vain kivenheiton päässä meidän veneestämme, ja nytpä me olimmekin oikein tyytyväisiä, että lainvalvojat koittivat pysyä tehtävänsä tasalla.

Boulogne-sur-Mer. Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan!

Boulogne-sur-Mer ei ollut erityisen mielenkiintoinen paikka, mutta siellä oli suuri kalatori ja paljon kauppoja mukavan pyöräilymatkan päässä. Ja löytyihän kukkulan laelta pieni, muurein ympäröity vanha kaupunkikin, joka oli kirkkoineen ja pikku linnoineen ihan pittoreski. Heti säiden salliessa me jatkoimme kuitenkin matkaa, ja nyt sitä ei ollut enää kovin paljon jäljellä. Saimme kohtalaisen sivutuulen eteläkaakon suunnalta, ja päiväsaikaan oli lämmin – lähes 18 astetta! Nyt ei oltu enää Pohjanmerellä vaan virallisesti Englannin kanaalissa. Vesikin oli ihan eri väristä, sävyltään vihreämpää. Laivat matkasivat jälleen sujuvasti väyliään pitkin ja me mahduimme kulkemaan leveällä alueella väylien välissä. Seuranamme siellä oli tosin melkoinen liuta kalastusaluksia, mutta niiden liikkeitä oli helppo seurailla AIS-näytöltä ja pysytellä poissa niiden tieltä.

Cherbourg – ollaan Napoleonin maassa!

Reilun vuorokauden kuluttua, auringon jo laskettua, saavuimme Cherbourgin satamaan Normandian niemimaan pohjoiskärkeen. Täällä pysähdyimme nukkumaan yöunet ja tankkaamaan, mutta myös odottamaan sopivaa vuorovesivaihetta purjehtiaksemme Cap de la Haguen niemen ympäri. Niemen liepeillä ja sen sekä Alderneyn saaren välillä on usein 6-7 solmun virtauksia, joskus enemmänkin, joten oikea ajoitus on kaiken a ja o. Me lähdimme iltapäivällä Cherbourgista ylävedellä, ja Cap de la Haguen kohdalle satuimme juuri tasaveden aikaan. Käännyttyämme etelään, kohti Saint-Brieucin lahtea, meillä oli lähes koko matkan mukava myötävirta, ja teimmekin koko tähänastisen matkamme keskinopeusennätyksen, 5,8 solmua. Yön pimeydessä, tuulen jatkuvasti navakoituessa, purjehdimme ohi Englannin kanaalisaarien – Sarkin, Guernseyn ja Jerseyn – näkemättä niistä vilaustakaan.

Binic, rantakatuja…
… ja kivijalkakauppoja!

Talvi on tulossa, mutta me muuttolinnut myöhästyimme Biskajanlahden leikeistä tältä vuodelta. Pitenevät yöt, meren pimeys ja navakat tuulet saivat haikailemaan lämpimään talvipesään ja unohtamaan purjehduksen vähäksi aikaa. Niinpä päätimme talvehtia muutaman kuukauden Bretagnessa. Talvi on viileä täälläkin ja yöt pitkiä, mutta niin kylmää ja pimeää ei ole odotettavissa kuin mihin me olemme tottuneet. Ja nähtävää riittää – purjehduksen sijaan suunnittelemme kuivan maan budjettimatkailua junilla, busseilla ja tietysti polkupyörillä. “Kotisatamaamme”, Bretagnen pohjoisrannikolla sijaitsevaan pikkukaupunkiin nimeltä Binic, pääsimme perille tiistaina 20. marraskuuta. Binic on vuorovesisatama, jonka portti avataan näin talvikaudella ainoastaan muutamaksi tunniksi kerran päivässä. Muulloin satamaan tai sieltä pois ei pääse lainkaan. Vuoroveden vaiheista riippuen aallonmurtajan takana lainehtii meri tai levittäytyy laaja hiekkainen tasanko, jota pitkin pääsee kävelemään kilometrien päähän.

Talvitukikohtamme Binic. Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan!

Ensimmäisten päivien perusteella talvikotimme vaikuttaa oikein mukavalta. Kaupunki on pieni, arkisin varsin hiljainen mutta viikonloppuisin vilkas. Muutaman askelen päästä laituriltamme sijaitsevat leipomo, kalakauppa, marketti, jokunen baari ja ravintola – oivia paikkoja myös kouluranskan petraamiseen, sillä näillä main ei kovin yleisesti puhuta englantia. Bussi kulkee tunnin välein Saint-Brieucin isoon kaupunkiin, jossa on rautatieasema. Binicin satama on siisti ja sen palvelut riittävät meille oikein hyvin. Meillä on veneessä kotoisan lämmintä ja kuivaa, kun dieselkamina ja perähytin sähköpatteri lämmittävät. Emme ole vielä ihan varmoja, asuuko satamassa meidän lisäksemme muita, mutta olemme nähneet valoja parissa muussakin veneessä.

Purjehdusseikkailumme jatkuu kevään korvalla. Blogi ei kuitenkaan käy talviunille, vaan aion kirjoittaa kaikesta siitä, mitä Bretagnen seudulla ehdimme talven mittaan nähdä ja kokea. Restez à l’écoute!

Kommentoi!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: