Browsed by
Avainsana: Meriturvallisuus

Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Pitkän talven, vielä pidemmän kevään ja viimeiseen asti viipyneen merijään mentyä koitti vihdoin oikea kesä – jo toukokuussa! Toinen meistä sai hetkittäin nauttia sen lämmöstä moninaisten veneprojektien lomassa sillä välin, kun toinen vielä keskittyi matkakassan viimeisten pennosten kartuttamiseen.

Jos olisimme jääneet hinkkaamaan valmiiksi jokaista yksityiskohtaa, lähtöpäivä koittaisi ehkä joskus ensi vuonna – tai ei ehkä milloinkaan. Keskityimme siis vain oleelliseen: siihen, että moottori, purjeet, riki ja tarvittavat sähkö- ja navigointilaitteet toimivat, ja niin me vain lähdimme! Viimeiset päivät olivat niin kiireisiä, että nyt jälkeenpäin ne tuntuvat menneen kuin sumussa. Niin paljon oli muistettavaa, hankittavaa, asennettavaa, järjestettävää, asunnon tyhjennystä ja siivousta, tavarapaljouden karsimista vielä toistamiseen – ensimmäinen askelhan oli muutto 200-neliöisestä maalaistalosta kaksioon, mutta kaksiosta veneeseen oli melkein yhtä iso urakka. Samaan syssyyn vanha veneemme, pikku Matami, löysi uuden omistajan ja senkin vesillelasku saatiin jollakin ihmeen tavalla järjestymään vielä lähtöviikolle. Kaiken ohessa yritimme ehtiä viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa, mutta valitettavan lyhyiksi ne hetket jäivät. Ehkäpä jossakin vähän eteläisemmillä leveysasteilla saamme nauttia vierailevien ystävien ja sukulaisten seurasta pidempään, vailla kiirettä.

Matkamme ensimmäisen legin ennusmerkit eivät olleet varsinaisesti kovinkaan lupaavat. Ensinnäkin matkan alkaminen perjantaina tuottaa jonkin taikauskon mukaan huonoa onnea. Toisekseen purjehdus ja tiukka aikataulu eivät koskaan sovi kovin hyvin yhteen, mutta me toivoimme ehtivämme perille ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Gdanskiin hyvissä ajoin, jotta kolmanneksi miehistön jäseneksi lupautunut ystävämme ehtisi lentää takaisin kotiin ennen lomansa loppua. Kolmas, ja pahin, ongelma oli tietysti se, että emme olleet ehtineet varsinaisesti koepurjehtia venettämme ennen matkan alkua. Yhden viikonlopun pituinen ensireissu lähes tyynessä kelissä muutaman mailin päähän ei ihan täyttänyt vaatimuksia. Mutta moottori vaikutti toimivan, ja muutaman rantautumisen ja laiturista lähdön jälkeen meillä alkoi olla edes hiukan tuntumaa veneeseen.

Siispä matkaan! Lähtö koitti perjantai-iltana 1. kesäkuuta vuonna 2018. Heilutimme hyvästiksi tutuksi käyneelle NJK:n satamalle Helsingin Koivusaaressa, ja kiepaisimme Lauttasaaren eteläpuolitse vielä Vattuniemeen tankkaamaan. Kun lähdimme ulos merelle kohti länttä, oli jo lähes puoliyö. Seuraavana iltapäivänä saavuimme Hankoon, jossa tankkasimme vielä vähän lisää. Samalla tuli laskettua polttoaineen kulutusta, joka yllätti meidät – ihme kyllä positiivisesti!

Auringonnousu Gotlannin lähellä

Hangosta matka jatkui vähitellen reipastuvaan tuuleen, joka kääntyi lounaasta luoteeseen ja alkoi nostaa suurempaa ja suurempaa aallokkoa. Gourmet-ateriat saivat väistyä yksinkertaisemman murkinan tieltä, eikä keulahytissä enää käynyt nukkuminen. Vapaavahti löysi tukevimman asennon salongin sohvalta, jossa kankainen sivulaita piti nukkujan paikallaan, tai perähytin laajalta pediltä, jossa aina jokin reuna tuntui pysyvän muita vakaampana.

Perähytin kodikas ja turvallinen pesä

Gotlannin itäpuolella, kun matkaa oli tehty kolmatta vuorokautta, jouduimme tositoimiin pitämään MOB- eli mies yli laidan -harjoitusta. Onneksi ei sentään ihan oikeisiin tositoimiin, sillä miehestä tai naisestakaan ei sentään ollut kyse, mutta panokset olivat isot kuitenkin. Upouuden pelastuslauttamme teline ei kestänyt merenkäyntiä vaan oli taittunut pohjastaan mutkalle, ja siinä samalla pullauttanut koko lautan kyydistään mereen. Onneksi vieraileva miehistömme jäsen huomasi tapahtuneen heti tuoreeltaan, kun lautta kellui vielä näkyvissä valkoisten vaahtopäiden seassa. Purjeet saatiin äkkiä alas ja pian oltiin poijuhaat ja köydet tanassa lauttaa pelastamassa. Muutaman hiukan ohi menneen lähestymisen jälkeen kiinniotto vihdoin onnistui, mutta painavan lautan saaminen takaisin veneen kyytiin kovassa aallokossa vaati toista tuntia kestäneet ankarat ponnistukset. Isopurjeen puomin ja barduunasta eli apuharuksesta taiotun taljan avulla lautta lopulta saatiin turvallisesti takaisin kannelle, ja sidottua kiinni istumalaatikkoon. Miehistön jo valmiiksi vähiin tiristettyjä voimia vaatinut harjoitus siis onnistui – hyvä me!

Pian lauttaepisodin jälkeen tuuli heikkeni ja kääntyi veneen keulan editse etelän kautta idän puolelle. Sitten se alkoi tasaisesti kasvaa, kunnes Gotlannin ja Gdanskin välisellä suurella ulapalla kävi jo aika navakaksi. Mutta tuulta pahempi oli kuitenkin aallokko. Se nousi korkeaksi ja jyrkäksi, iso aalto toisensa jälkeen vyöryi veneemme perän takaa ja alitse, väliin joku niistä tuli viistommin takalaidalle ja nakkasi paattimme kallelleen. Sisällä tavarat pysyivät enimmäkseen paikoillaan, mutta melkoinen kilinä, kolina ja ryske siellä kävi niiden kolkatessa vuoroin vasten lokeronsa peräseinää, vuoroin koetellessa salpojen ja saranoiden kestävyyttä. Mutta veneemme kulki kaikesta huolimatta omaa, varsin vakaata tahtiansa, eikä meistä kenelläkään ollut kyydissä hätäpäivää. Luottamus veneen kestävyyteen ja merikelpoisuuteen kasvoi hetki hetkeltä.

Kaasulautta Gdanskin edustalla

Iso aallokko seurasi meitä melkein perille Gdanskiin asti. Gdanskinlahtea suojaavan Hel-niemen kärjen jälkeen aallokko vihdoin laantui, ja loppumatka puksuteltiin tyvenessä säässä aamun sarastaessa. Perillä Wisla-joen suulla sijaitsevan pursiseuran satamassa oltiin keskiviikkoaamuna 6.6. klo 06:00. Matka kesti siis melkein täsmälleen 4 ja puoli vuorokautta!

Heti kun köydet oli saatu kiinni laituriin, marssi voipunut mutta onnellinen miehistö niine hyvineen, täydessä purjehduställingissä, viereisellä tontilla sijaitsevan hotellin ravintolaan aamiaiselle. Kylläpä seisovan pöydän antimet maistuivat hyvältä kylmän tonnikalan ja iänikuisten voileipien jälkeen!

Kun aamiaisen jälkeen oli käyty suihkussa ja otettu tunnin voimaunet, tuntui jo taas ihan ihmiseltä, ja teki mieli kaupungille haistelemaan tunnelmaa. Eikä meidän tarvinnut pettyä – Gdanskin vanha kaupunki on kaunis, juuri sopivan kokoinen ja täynnä tunnelmaa, yksityiskohtia ja elämää. Vietimme mukavan illan koko miehistön voimin, ennen kuin seuraavana aamuna kolmannen jäsenemme oli lennettävä takaisin kotiin. Suuri kiitos, Antti! Oli ehdottomasti hyvä päätös värvätä yksi lisäjäsen miehistöön tälle verrattain rankalle matkalle, erityisesti koska kyseessä oli ensimmäinen etappi, suhteellisen tuntematon vene, tottumaton miehistö ja lisäksi vielä kaikki muuttuvat ja yllättävät tekijät, etunenässä tietenkin sää. Kaikki sujui hienosti ja miehistön kesken vallitsi mutkaton ja hyvä henki.

Gdanskin vanhakaupunki

Tarkoituksemme on viipyä Gdanskissa parisen viikkoa – niin kauan kuin venettämme varustellaan Wisla-joen varren venetelakalla. Aurinko paistaa, on täysi kesä. Jokimaisema takakannen ”terassillamme” on rauhoittava, ja bussilla pääsee kaupungin vilinään milloin haluaa. Nyt on aikaa levätä pois matkaväsymys ja menneen syksyn, talven ja kevään ankarat ponnistukset: talon myynti ja muutto, voimia vaatinut päivätyö, veneen kunnostus, järjestelyt, hankinnat, toinen muutto, nelijalkaisen ystävämme poislähtö… Nyt on aikaa myös totutella ajatukseen uudesta elämästä, sen vapaudesta ja ilosta, mutta myös isoista haasteista.

Seuraa meitä myös Facebook– ja Instagram-sivuillamme, ne saattavat olla paremmin ajan tasalla!

Miehistö – etevä, kätevä ja muodollisesti pätevä

Miehistö – etevä, kätevä ja muodollisesti pätevä

Suuren purjehdusseikkailun suunnitteleminen käy melkein työstä. Siihen liittyy monta isoa teemaa ja kokonaisuutta, jotka ovat käytännössä kaikki meille uusia ja tuntemattomia asioita. Budjetointi ja suunnittelu, veneen kunnostus ja varustelu, turvallisuus, kartat, oppaat, navigointilaitteet ja -ohjelmat, sää ja vuorovesi, vakuutukset, luvat ja pätevyydet, rokotukset ja reseptit, reittisuunnittelu ja kiinnostavat paikat matkan varrella… Henkisestä valmistautumisesta puhumattakaan! On aika vaikea ennalta kuvitella, millaista on luopua pysyvästä kodista tukevalla maaperällä ja siirtää koko omaisuutensa ja elämänsä kelluvaan kotiin, vaihtaa turvallinen arki tuntemattomaan ja epävarmaan tulevaisuuteen, säännöllinen toimeentulo säästöillä tai satunnaisilla hanttihommilla elämiseen – ja toisaalta väsyttävä, tasapaksu elämä täydelliseen vapauteen.

Oottekste jotenkin tärähtäneet?

Ystäviä ja tuttuja tuntuu kiinnostavan, mitä matkan jälkeen aiomme. Siitä meillä ei ole aavistustakaan! Emmehän edes tiedä, milloin tuo maaginen matkan jälkeen mahdollisesti koittaa, alkaako se parin, kolmen vai kymmenen vuoden kuluttua – vai ei ollenkaan? Sen näkee sitten, sen paremmin emme osaa vastata. Mutta ymmärrän kysyjiä hyvin. Olen itsekin periaatteessa varsin turvallisuushakuinen, haluan tietää asioista hyvissä ajoin etukäteen, suunnitella huolellisesti, enkä pidä äkillisistä muutoksista. Normaalissa elämässä irtiotot ovat viikon tai kenties kuukauden mittaisia, ja niillä on selkeä alku ja loppu – loman jälkeen koittaa arki ja elämää on suunniteltava eteenpäin. On helppo turvautua rutiiniin ja tasaiseen menoon. Ei ihme, että lähtöpäätöksemme voi tuntua hullulta ja vastuuttomalta ja panee epäilemään, olemmeko ihan järjissämme. Mutta emme me täysin pelottomina hyppää tuntemattomaan, kyllähän se hirvittää! Toisaalta me kumpikin olemme silloin tällöin tarttuneet sattumalta tarjoutuneeseen tilaisuuteen, ja tehneet ratkaisevia elämänmuutoksia ennen tätäkin. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, tavalla tai toisella – ainakin tuntuu helpottavalta ajatella niin.

Mikä se teidän suunnitelma nyt sit ihan oikeesti on?

Matkasuunnitelmamme kiinnostavat tietysti myös. Niidenkin suhteen kaikki on vähän niin ja näin. Haluamme nähdä ja kokea paljon kaikenlaista, uusia maisemia, historiaa, luontoa, lämmintä vettä ja aurinkoa. Vaikka moni pitkän matkan purjehtija on ehdottomasti sitä mieltä, että reittisuunnitelma on oltava ja sitä noudatettava, me olemme lähdössä matkaan ihan eri mentaliteetilla. Emme lähde suorittamaan – emme kerää maileja, maita emmekä merten ylityksiä – mutta emme myöskään halua jumahtaa pummeiksi jonnekin ankkurilahdelle ja jättää matkaamme sikseen. Ehkä meille sopivin tapa edetä on suunnitella jonkinlainen alustava kehys aina joksikin aikaa eteenpäin, ja antaa matkan rönsyillä sen ulkopuolelle suuntaan jos toiseen, sen mukaan mikä kiinnostaa, ihastuttaa, inspiroi.

Matkan ensimmäinen etappi on päätetty, se on Välimeri. Toki matkalla sinne on lupa ja toivottavaakin pysähdellä ja tutkia kiinnostavia paikkoja. Biskajanlahden ylitse haluamme kuitenkin ehtiä hyvissä ajoin ennen syysmyrskyjä, ja sitten talven tullessa etsimme hyvän paikan, jossa pidellä kovia tuulia ja sateisia säitä. Ehkä ehdimme matkustella vähän myös maitse, nähdä vanhoja, kauniita kaupunkeja, taideaarteita ja kulttuuria, jylhää vuoristoa ja kumpuilevia oliivilehtoja. Kenties toiveena on löytää myös takaisin niille innoituksen ja harrastuneisuuden juurille, jotka nuorena saivat kuvittelemaan itsestään ja omasta tulevaisuudestaan jotakin luovempaa kuin mitä siitä sitten tuli. Kun mieli, silmät ja kädet saavat täyden vapauden ja aikaa, eihän sitä koskaan tiedä, mitä ne alkavat kehitellä. Sen ainakin jo tiedän, ettei luovuuteni jaksa eikä ehdi kukkia kiireisessä arjessa. Joku toinen osaa löytää sille aikaa hetken sieltä, toisen täältä, mutta minä en siihen pysty.

Voispa itekin noin vaan purjehtia jonnekin auringonlaskuun vailla huolen häivää!

Suurin osa matkan suunnittelusta ja järjestelystä on aika käytännönläheistä ja teknistä puuhaa sekä paperitöitä. Veneen varustelu on vaativaa hommaa, se ei käy niin helposti, että menee venemessuille tai venetarvikeliikkeeseen, hankkiutuu eroon rahoistaan ja saa tilalle erinäistä tavaraa. Ei – erilaisten varusteiden ja teknisten laitteiden kirjosta pitäisi saada selville monenmoisia asioita: miten ne asennetaan, paljonko ne tarvitsevat virtaa tai paljonko ne tuottavat virtaa – ja millaista virtaa – ovatko ne laadukkaita ja kestäviä, sopivatko ne juuri meidän käyttötarkoitukseemme, minkä muiden järjestelmien kanssa niiden tulisi puhua samaa kieltä ja miten tämä kaikki saadaan aikaiseksi. Ja vielä sekin, tarvitaanko niiden käyttämiseen mahdollisesti lupia ja pätevyyksiä.

Yksin merellä on ensisijaisesti pidettävä huoli itsestään, siksi kaikki turvallisuuteen liittyvä varustautuminen on tärkeää. Täytyy suunnitella, miten toimitaan erilaisissa tilanteissa, on opeteltava erilaisia taitoja ja varusteiden käyttämistä hyvän sään aikana jotta varmasti osaa sitten kun on pakko. On totuteltava siihen ajatukseen, että apu ei saavu minuuteissa, jos jotakin käy. Kummankin on osattava tarpeen vaatiessa hoitaa yksin kaikki tehtävät veneessä ja purjehtia se turvallisesti satamaan, jos toinen meistä sairastuu tai loukkaantuu. Voihan tavallisessa arjessakin sattua mitä vain – tieliikenne on paljon vaarallisempaa kuin merenkulku ja tapaturmia sattuu eniten kotona. Jostain syystä sitä vain harvoin tulee ajatelleeksi, mutta asiat muuttuvat hyvin konkreettisiksi siinä vaiheessa, kun veneeseen pitää valita pelastuslautta, hätälähetin, kiinnitysvaljaat tai myrskyankkuri.

En ole merenkävijänä kovinkaan kokenut. Sen vuoksi olen halunnut hakea oppia kursseilta – ja varmaan myös sen takia, että satun vain olemaan tyyppiä, joka tykkää käydä kursseja. Joku muu uskaltaa lähteä säätämään omin päin ja oppimaan kantapään kautta, mutta minulle asioiden opiskelu ensin tuo varmuutta käytännön tekemiseen. Pari vuotta sitten, kun suunnittelin ensimmäisen purjeveneemme hankintaa, kävin Meriturvan pelastautumiskurssin. Mieheni toimi aikoinaan vuosikymmenen ajan Meripelastusseuran aluksen miehistössä, joten hänellä on kyllä käytännön kokemusta ihan oikeiden ihmisten pelastamisesta ihan oikean myrskyn keskeltä, mutta itse halusin lähestyä asiaa vähän hallitummissa olosuhteissa. Kurssi oli erittäin hyvä ja mieleenpainuva, ja sen käytyäni olen toden totta osannut kiinnittää huomiota turvallisuuteen – ja aivan erityisesti siihen, kuinka tärkeää on pysyä veneen kyydissä! Laidan yli pudonneelle ei pelastusrenkaista ja hälytyslaitteista ole juuri mitään hyötyä yön pimeydessä tai silloin, kun tuuli on kovaa ja aallokko suurta.

Pitäiskö teidän käydä joku parisuhdekurssi myös?

Ensiaputaitojakin olen hiljan käynyt opettelemassa EA1-kurssilla. Myös radiokurssit sivuavat turvallisuusteemaa – veneessämme olevia VHF- ja SSB-radioita voi käyttää paitsi hätätilanteissa, myös säätietojen hankkimiseen, sekin erittäin oleellinen osa turvallista matkapurjehdusta. Veneen radiolaitteet muodostavat radioaseman, joka vaatii luvan, ja aseman käyttäjä tarvitsee oman pätevyystodistuksen. Varmuuden vuoksi hankin vielä Kansainvälisen veneenkuljettajan lupakirjan, jotta paperimme olisivat varmasti kunnossa, jos jokin maa sellaista lupaa keksisi alkaa vaatia myös suomalaiselta omaa venettään purjehtivalta kipparilta. Veneen monenmoinen paperisirkus on tietysti vielä oma asiansa, ja lisäksi tarvitaan yhtä ja toista tarkastusta vakuutusta varten.

Käytännön veneremonttitaitoja ehdimme vielä hankkia kevään mittaan, sillä aikomuksenamme on asentaa veneeseen uudet kylmälaitteet ja aurinkopaneelit säätimineen, sekä tehdä jonkin verran muutoksia ja lisäyksiä sähköjärjestelmään, akkuihin, elektronisiin laitteisiin ja mahdollisesti hiukan wc- ja septitankkiosastollekin. Sähköstä ja putkihommista meillä onneksi on jo hyvää kokemusta viime keväältä, jolloin käytännössä uusimme pikku paattimme kaikki järjestelmät. Hinkkaus-, puunaus- ja lakkaushommat ynnä istuintyynyt ja verhojen rypytykset säästetään toimettomiin, kiireettömiin päiviin, kun veneemme lekottelee ankkurissa jossakin pittoreskissä lahdenpoukamassa.

Me ollaan teistä kyllä oikeesti tosi ylpeitä!

Seuraavaksi lienee korkea aika kaivella esiin kartat, mittaharppi ja vuorovesitaulukot. Rannikkolaivurikurssista on meillä molemmilla toistakymmentä vuotta aikaa, eikä näitä vaativampia navigointitaitoja ole tullut harjoiteltua sen koommin – kesäinen päiväpurjehdus kun onnistuu aika paljon yksinkertaisemmilla konsteilla. Lähtö tuntuu vielä kovin kaukaiselta, vaikka todellisuudessa se ei sitä ole. Paukkupakkaset ja paksu jää rannassa veneemme talvehtimispaikan edustalla eivät vain anna vielä vihjeitä siitä, että kevät pian koittaa. Mutta kyllä meille vielä kiire ehtii tulla, ennen kuin olemme valmiina lähtöön!

Lainaukset ovat kuulemiamme kommentteja, mitään sensuroimatta ja lähteitä paljastamatta!

Jos haluat lisätä omasi joukon jatkoksi, kommentoi ihmeessä!

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

dsc_0479-kopio

Viime kirjoituksessa päästiin meriturvallisuusteemaan, joten jatketaan sillä. Tosin nyt hyppäämme aikakoneella 500 vuoden taakse, 1500-luvulle. Aihe oli hyvin ajankohtainen silloinkin, kun Itämerta purjehtivat Hansaliiton kauppalaivat – ilman tutkia, karttaplottereita, vhf-radioita tai vilkkuvia valolaitteita. Yksi Itämeren vilkkaimmista hansakaupan satamista oli Tallinna, ja sinne päästäkseen piti purjehtia Hiidenmaan vaarallisten matalikkojen ohi. Laivoja ohjaamaan päätettiin vuonna 1504 rakentaa majakka, ja sille sopivaksi paikaksi katsottiin Hiidenmaan korkein kohta Kõpun niemellä. Alkuperäinen pooki – nykyisen majakan kartiomainen jalusta – valmistui 1531. Se on Itämeren vanhin edelleen toiminnassa oleva majakka ja monien (virolaisten) lähteiden mukaan toiseksi tai kolmanneksi vanhin sellainen koko maailmassa. Paikallisten talonpoikien tehtävä oli kuskata paikalle puuta ja polttaa tulta pookin laella. Korotusosa valolaitteineen rakennettiin vasta 1800-luvun alussa.

Miehistömme muut jäsenet jäivät suosiolla maan pinnalle odottelemaan, kun kiipesin majakan ylätasanteelle. Taival ei ollut erityisen mukava eikä missään nimessä suositeltava korkeiden tai ahtaiden paikkojen kammosta kärsiville. Minäkin keskityin pitämään käsijohteesta kaksin käsin kiinni, mutta silti tarvitsin muutaman “tuumaustauon” matkan varrella ennen kuin maali oli saavutettu. Mutta oli se sen arvoista, sillä ylätasanteelta avautuivat huikeat näkymät yli Kõpun niemen, lännessä kauas merelle ja idässä Kärdlan poukamaan ja ohikin. Majakka sijaitsee aika kaukana rannikolta, eikä sen juurella uskoisi ikinä olevansa lähelläkään mitään merta, mutta huipulta meri näkyi joka suunnassa.

Kõpun majakalta jatkoimme matkaa niemen länsikärkeen Ristnaan, joka on monille tuttu Merisään rannikkoasemien litaniasta. Sielläkin on majakka, mutta paljon uudempi (vuosimallia 1874) ja sen juurella mahtava hiekkaranta, jonka isot aallot ovat surffarien mieleen. Tällä kertaa aallokko oli varsin maltillista ja sen vuoksi pieni surffariporukka viettikin aikaansa lepäilemällä rannan riippumatoissa. Vesiurheiluvälineitä oli rannalla joka makuun ja hauskasta lautahökkelistä löytyi mukava baari, jossa söimme erittäin maukkaat burritot.

Olimme vuokranneet venesatamasta auton tarkoituksenamme ajella pitkin Hiidenmaata ja kenties yöpyäkin jossakin matkan varrella. Surffiparatiisia lukuun ottamatta lähes kaikki ravintolat, kahvilat ja majapaikat olivat kuitenkin kiinni – monesta paikasta löysimme vain lukitun oven ja “Nähdään ensi kesänä!” -kyltin. Mutta retkipäivä oli silti upea, aurinko paistoi ja meri kimmelsi joka nurkan takana. Länsirannalta ajelimme etelään Käinan ja Orjakun kyliin ja bongasimme hienoja vanhoja taloja, kartanoita, kirkkoja, upeita rantaniittyjä ja katajaisia hiekkaharjanteita. Orjakun satama näytti mukavalta ja siellä oli jopa kahvilakin auki, nautimme kupilliset kahvia ja jäätelöt ihaillen väikkyvää Väinameren selkää. Sitten jatkoimme Kassarin saarelle ja kävimme syömässä maukkaan lounaan Lest & Lammas -nimisessä ravintolassa, jonka viihtyisä terassi oli tulvillaan kukkia ja syötäviä yrttejä.

Illansuussa palasimme takaisin Kärdlaan. Hiidenmaa oli kierretty, vaikkakin pikaisesti, ja oli jo aika jatkaa matkaa meritse. Kävimme iltakävelyllä Kärdlan kauniissa rantapuistikossa ja nautimme sen jälkeen tyvenestä illasta ja auringonlaskusta satamassa. Veneen lokikirjaan oli kertynyt nyt jo yli 200 mailia ja lomamme oli puolivälissä. Se tarkoitti, että piti pikkuhiljaa kääntyä takaisin kotiin, mutta ennen sitä halusimme tutustua vielä yhteen virolaiseen kohteeseen.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Purjehdusta parhaimmillaan – ja pahimmillaan!

Purjehdusta parhaimmillaan – ja pahimmillaan!

Hyppää kyytiin ja katso, miltä purjehdus avomerellä tuntuu!

Lauantaiaamuna 20. elokuuta Tallinnasta lähtiessämme oli hyvin tyyntä ja kauniin autereista. Kaupunki näkyi sinisenä siluettina, meri ja taivas olivat niin samanväriset, ettei niiden rajaa erottanut. Alkumatkasta meitä vastaan tuli vielä muutamia kilpaveneitä. Niillä ei ollut vauhtia nimeksikään, niin tyyni oli sää. Mekin saimme ajaa koneella lähes koko päivän – ohi Naissaaren kohti länttä, pitkin pohjoisrannikkoa Paldiskin sataman ohitse ja yöksi Dirhamin venesatamaan.

Dirhamin satama oli hieno ja todella siisti. Ravintola oli jo kiinni eikä ehtinyt aueta aamulla ennen lähtöämme, mutta hienolla paikalla se sijaitsi! Terassilta oli upea näkymä meren ulapalle ja edustalla hieno hiekkaranta. Satama oli suojainen ja kaikki uutuuttaan hohtavaa. Pisteenä i:n päälle tapasimme satamassa aamulla kalastajan, jolla oli veneessään kelpo saalis kampelaa. Häneltä saimme ostettua muutaman kalan ja näin oli illallisen ruokalista järjestyksessä!

Aamulla matka jatkui kohti Hiidenmaata. Sää vaikutti lupaavalta, koko päiväksi oli luvattu reipasta etelätuulta. Pääsisimme siis hyvässä sivutuulessa matkaan. Ja niin pääsimmekin! Vanha leidimme kiiti sellaista vauhtia, että ei voinut kuin hihkua riemusta. Niin hienoa purjehdusta pääsee harvoin kokemaan! Kun tuuli kävi ulkomerellä voimakkaammaksi, samoin teki uskollinen veneemme – se tuntui vain kasvavan kokoa aallokon ja tuulen mukana. Ei nitinöitä eikä natinoita, ei hetkumista, vaan koko vene tuntui olevan kuin yhtä ainutta vahvaa kappaletta.

Mutta Hiidenmaata lähestyessämme jouduimme yllättävän tilanteen eteen. Emme olleet varustautuneet siihen, miten suuri vaikutus merenpohjan madaltumisella on aallokon korkeuteen. Hiidenmaata ympäröi monen mailin päähän hyvin matala vesi. Tuuli puhalsi jo 10 m/s ja yhtäkkiä keli kävi kerta kaikkiaan liian kovaksi purjealaamme nähden, ja purjeita oli äkkiä pienennettävä. Kovassa aallokossa keulaan ryömiminen ei ollut kovin mukavaa eikä helppoakaan, mutta purjeet sain alas. Vene loikki isossa aallokossa kuin villihevonen, vuoroin sen keula sukelsi syvälle aaltoon nostaen korkeat vesipatsaat molemmille puolilleen, välillä osoitti kohti taivasta. Mutta homma oli vain tehtävä, ei voinut pelätä – säikähdys tuli vasta jälkeenpäin sitten, kun jalat olivat jo tukevasti maan kamaralla. Ja sen myötä päätös, että ensi kesäksi meidän veneeseemme hankitaan rullapurje, maksoi mitä maksoi – kysehän on yhtä paljon turvallisuudesta kuin mukavuudesta, kun purjetta reivatakseen ei tarvitse lähteä kannelle toikkaroimaan. Vaikka valjaat ovatkin aina päällä kannella liikkuessamme, silti siellä voi kaatua tai kolhia itseään.

Pääsimme illan hämärtyessä perille Kärdlan satamaan. Olimme siellä ihka ainoa vierasvene, mutta silti meitä varten laitettiin sauna lämpenemään, niin mahtavaa on hiidenmaalainen vieraanvaraisuus! Olo oli helpottunut ja lopen uupunut. Jaksoimme juuri ja juuri raahautua rantaravintolaan illalliselle, sen jälkeen saunan ihanaan lämpöön ja sitten vihdoin nukkumaan. Kaikki kolme nukuimme kuin tukit!

Meillä ei ollut kiire takaisin merelle ihan hetkeen, tuntui oikein hyvältä ajatukselta viipyä muutama päivä maissa. Meri ei aina ole mukava elementti, ja vaikka varautuisikin tilanteisiin, ne voivat silti tapahtua hämmästyttävän äkkiä. Turvallisuuden pitäisi aina olla ykkösenä, ja tästä saimme erittäin konkreettisen muistutuksen juuri Kärdlassa, jossa vain viikkoa aikaisemmin oli hukkunut suomalaispurjehtija pudottuaan veneensä kannelta. Moni muistaa käyttää turvavaljaita ja elämänlankoja kovassa kelissä, mutta aina ei tule ajatelleeksi, että kauniillakaan säällä ei mereen pudonnutta välttämättä saada takaisin ylös.

Lopuksi, jottei homma menisi liian vakavaksi, muutama kuva aamuautereesta ja iltaruskosta, sillä niiden vuoksihan sitä tässä purjehditaan!

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!