Mont Saint-Michel lienee valokuvatuin Ranskan turistikohteista – varmaan jokainen meistä tunnistaa tämän matalasta merenpohjukasta kohoavan luostarisaaren hahmon. Onhan se käsittämättömän upea, joten ei ole mikään ihme, että kolme miljoonaa turistia vierailee siellä joka vuosi.
Kylläpä meillä oli mukavaa kotomaassa! Kuusi kokonaista viikkoa yhtä juhlaa – joulu, uusi vuosi, ja kaikki ne tapaamiset vanhojen ystävien, naapureiden ja tietysti perheenjäsenten kanssa. Kuusi viikkoa pakattuna täyteen aktiviteettia ja sosiaalisuutta! Vaikka vähän pelotti, miten me enää osaisimme olla ihmisten seurassa vietettyämme puoli vuotta käytännössä kahden kesken, kaikki sujui hienosti. Tuntui hyvältä. Etäisyys luo läheisyyttä – kun aikaa on vähän, se tulee tarkkaan käytettyä, ja puheissa päästään suoraan asiaan turhia kiertelemättä.
Tässä joitakin kohokohtia vuodelta 2018 – se oli ehkä ikimuistoisin ja ainakin tapahtumarikkain vuosi tähänastisessa elämässämme!
Matkamme alkoi tämän vuoden kesäkuussa. Olemme nyt siis purjehtineet hitaasti ja jokseenkin epävarmasti kohti etelää reilun puoli vuotta. Tällaisen merkkihetken kunniaksi monilla on tapana tehdä jonkinlainen katsaus menneeseen, nostaa kenties esiin joitakin huippukohtia, listata tilastotietoa matkan etenemisestä ja vertailla ennakko-odotusten ja todellisuuden välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja. Ajattelinpa minäkin nyt sitten joulun kunniaksi tehdä pienen välitilinpäätöksen.
Sievä linnoituskaupunki Willemstad jäi taakse, kun me ajelimme kohti viimeistä nostosiltaamme Hollannin vesillä. Olimme kehittyneet aika hyviksi tässä lajissa – ajoituksemme osui nappiin, emmekä joutuneet odottelemaan avausta. Sillan jälkeen matkasimme jokusen tunnin Haringvliet-nimistä sisävesistöä pitkin viimeiselle sululle Stellendamiin, ja sen läpi mentyämme olimme taas Pohjanmerellä. Aurinko laski meidän päästyämme merelle. Pohjoispuolellamme kajastivat kirkkaina Hoek van Hollandin valtavan sataman valot.
Suomalainen ei lannistu, vaikka rattaissa olisikin vähän kapuloita. Ensimmäinen yrityksemme matkata Amsterdamista kanavia pitkin etelään oli siis kilpistynyt Haarlemin suljettuun siltaan, ja vaikka ensireaktio saattoikin olla ”antaa olla sitten, mennään ulos merelle!” aika pian olimme kuitenkin taas sitä mieltä, että kanaville mennään. Mehän olimme halunneet nähdä Hollannista juuri sen, mikä on ainutlaatuista tässä maassa. Toisekseen, merelle oli luvattu moneksi päiväksi todella kovaa tuulta, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa päätöksentekoon.
Vietimme Amsterdamissa viikon. Sen mittaan meille kävi entistä selvemmäksi, että emme viihdy suurkaupungeissa, eikä edes iloinen, kaunis ja omalaatuinen Amsterdam ole sen suhteen poikkeus. Suurkaupunki ei koskaan pysähdy, ei koskaan lepää – päivällä sen täyttävät tungeksivat ihmismassat, autot, polkupyörät, mainoskyltit, torvensoitto, puheensorina. Yölläkään äänet eivät lakkaa, mutta ne kuuluvat kuin pehmeän vaimennusvillan läpi, ja kaiken yli kuuluu kaupungin perusääni, tasainen, lakkaamaton humina.
Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!
Nostimme purjeet Helgolandin sataman ulkopuolella ja lähdimme luovimaan kohti lounaista välietappiamme, Borkumin saarta. Vastassamme olivat ne ensimmäiseltä Pohjanmeren purjehduspäivältämme tutut ilmiöt – vastatuuli, iso vasta-aallokko ja virta. Näistä virta tietysti vaihtoi suunnilleen kuuden tunnin välein suuntaa, mutta muiden ilmiöiden pysyessä vastaisina ei myötävirtakaan jaksanut matkantekoamme juuri vauhdittaa. Tuolloin pääsimme nihkeästi 4 solmun vauhtiin, vastavirtaan vauhti putosi alle 2 solmun. Ja suunta, sehän ei tietenkään ollut kohti määränpäätä, vaan jotakin 45 ja 60 asteen väliltä sinne päin. Totesimme, että ilman moottorin apua ei veneemme kulkenut ainakaan vastavirtaan juuri minnekään.
Pohjanmeri oli päättänyt puolestamme, että tämä syyskuun viimeinen lauantai oli hyvä päivä purjehtia Helgolandiin eikä pidemmälle lounaaseen. Useimmille Kielin kanavasta Pohjanmerelle putkahtaneille Helgoland on itsestään selvä pysähtymiskohde, sillä tämä Saksalle kuuluva saari on verovapaa alue, jossa on kätevää bunkrata vene täyteen halpaa dieseliä ja täyttää pilssilokerot edullisilla juomilla. Meillä oli vielä runsaasti löpöä tankissa eikä janokaan ollut päässyt kovin pahaksi, minkä vuoksi pysähdys Helgolandissa ei alun perin kuulunutkaan suunnitelmiimme. Minäkään, joka sentään olin kerran käynytkin Helgolandissa – kauan sitten eräällä toisella purjehdusreissulla – en muistanut paikasta muuta kuin värikkäät talorivistöt ja lukuisat tax fee -myymälät.
Vihdoin koitti sekin päivä, että olimme valmiita jatkamaan matkaa kotoisaksi käyneestä Kielistä! Syyskuu ei ollut vielä ohi, kun me irrotimme köydet Laboen satamassa. Vene oli puunattu ensimmäisen kerran koko kesänä niin siistiin kuntoon, että siitä kehtasi räpsäistä kuvankin.
Tällä kertaa kirjoitan vähän vähemmän, mutta kuvia on luvassa sitäkin enemmän. Me pääsimme nimittäin jokunen viikko sitten seuraamaan upeaa klassisten veneiden tapahtumaa ihan täällä melkein kuin kotisatamassamme – kun on viettänyt paikassa viikkotolkulla aikaa, niin sopiihan sitä melkein kotisatamaksi kutsua!
Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.
Alun perin kahden viikon projektiksi suunniteltu veneemme peräkannen targakaaren mittatilaustyö Gdanskin laitakaupungilla venyi lopulta viiden viikon mittaiseksi. Osin syynä oli tietysti se, että itse keksimme työn edetessä uusia varusteita ja yksityiskohtia, osin siksi että työn suunnittelu ja johto venetelakalla oli jokseenkin raskassoutuista. Mutta työn laatu on aivan priimaa, ja siihen olemme kerta kaikkiaan tyytyväisiä! Meillä on nyt tuon kyseisen kaaren varaan asennettuna niin paljon aurinkovoimaa, että voinemme elellä varsin omavaraisina sähkön suhteen. Ensimmäisten päivien koekäyttö osoitti jo, että pilviselläkin säällä paneelit lataavat oikein hyvin. Se on tärkeä juttu, sillä vierassatamissa latauspiuhan päässä oleilu ei sovi meidän budjettiimme pidemmän päälle, eikä moottoriakaan viitsi turhan päiten pelkän akkujen lataamisen vuoksi käyttää. Voi olla, että moottoriin joutuu joskus turvautumaan, jos oikein monta päivää on synkeää ja sateista, mutta enimmäkseen meidän pitäisi nyt pärjätä.
Millaista mahtoi olla merimiehen elämä purjelaivojen aikakaudella? Gdanskissa nyt menneenä viikonloppuna järjestetty Baltic Sail -tapahtuma inspiroi ottamaan selvää. Onneksi meillä on kirja, joka varmasti osaa antaa vastauksia moneen mieltä askarruttavaan kysymykseen. Saimme ”tupaantuliaislahjaksi” ystävältä opuksen nimeltä Suomalainen Meri-sanakirja, jota on hauska lehteillä. Teoksen on kirjoittanut Albin Stjerncreutz, Everstiluutnantti ja Ritari, ja julkaissut Suomalaisen kirjallisuuden seura vuonna 1862.
Ihan kaikki paitsi purjehdus ei ole turhaa. Esimerkiksi historia ja arkkitehtuuri ovat loputtoman kiinnostavia – erityisesti silloin, kun nämä kaksi sattuvat paikalle yksissä tuumin. Vaikka tuulen voimalla liikkuminen onkin ihan ihme jo itsessään, yhtä merkittävä syy meidän matkallemme ovat kaikki ne hienot paikat, joihin sen varrella ehdimme tutustua.
Pitkän talven, vielä pidemmän kevään ja viimeiseen asti viipyneen merijään mentyä koitti vihdoin oikea kesä – jo toukokuussa! Toinen meistä sai hetkittäin nauttia sen lämmöstä moninaisten veneprojektien lomassa sillä välin, kun toinen vielä keskittyi matkakassan viimeisten pennosten kartuttamiseen.
Kun luet tätä, olemme jo merellä! Suunta on etelään, ehkä vähän mutkitellen, ja säätiedoista päätellen ei ainakaan alussa kovin myötäisen tuulen siivittämänä.
Pitkien, kylmien, työntäyteisten viikkojen jälkeen veneemme oli vihdoin valmis vesillelaskuun. Sen oli pakko olla, sillä isoille veneille varattu suuri nosturiauto oli hommissa vain yhden päivän. Deadlinesta myöhästyminen olisi tarkoittanut todennäköisesti vielä aika paljon kalliimpaa nostokeikkaa, vaikka ei se halpaa hupia nytkään ollut.
Harvoin sattuu samanaikaisesti kaunis sää ja pitkä vapaa, ainakaan tässä armaassa kotomaassamme. Nyt kuitenkin sattui, ja tietysti pääsiäisloma vietettiin tiiviisti uuden veneemme parissa. Yritimme aloittaa keväiset kunnostelupuuhat kevyesti hiukan siivoilemalla, mutta räjähdyshän siitä taas seurasi, ihan kuten viime keväänä pikku veneemme kanssa touhutessa. Tilanne näytti silloin alussa toivottomalta, lopulta meillä oli paljon parempi vene kuin se, minkä alun perin ostimme! Alkuräjähdysteoriaa ei käy kiistäminen tälläkään kertaa. Räjähdys on väistämätön, kun talven jäljiltä on niin paljon patoutunutta energiaa, lähtöpäivä lähenee uhkaavasti ja tekemättömien töiden ja puuttuvien varusteiden lista vaikuttaa pelottavan pitkältä. Toivotaan, että tänä keväänä käy yhtä onnekkaasti kuin viime keväänä!
