Galician länsirannikolla sijaitsee monia saaria käsittävä kansallispuisto nimeltään Parque Nacional de las Islas Atlánticas. Suurimmat saaret tai saariryhmät ovat pohjoisesta lukien Illa de Sálvora, Illas Ons ja Illas Cíes, jotka suojaavat Galician länsipuolen Rías Baixas -lahtia Atlantin tyrskyiltä. Puistoon kuuluu myös pienempiä saaria ríojen perukoilla.
Ría de Arousa on Galician länsirannan Rías Baixas -lahdista suurin ja polveilevin. Sitä ympäröivät joka puolelta korkeat kukkulat, suomalaisnäkökulmasta oikeastaan pienehköt vuoret, ja sen rantoja täplittävät hiekkarannat, pienet kaupungit ja lukuisat satamat. Keskellä ríaa sijaitsee kaunis Illa de Arousan saari mäntymetsineen ja hiekkarantoineen. Ría de Arousan näkyvin tunnusmerkki ovat viverot, simpukoiden kasvatuslautat, joita kerrotaan olevan pelkästään Arousan lahden alueella 3000 kappaletta. Kaikki lahdenpoukamat ovat niitä täynnä, ja satamiin tai ankkuripaikkoihin päästäkseen niitä joutuu kiertelemään joskus mutkikkaitakin reittejä, ellei sitten rohkeasti pujottele lauttojen välitse. Se on ihan mahdollista, sillä lautat on ankkuroitu pystysuoraan alaspäin, mutta paikka paikoin niitä on kyllä aika tiheässä! Pimeässä ei näillä vesillä kannata ensikertalaisen seikkailla, sillä lauttoja ei ole valaistu. Isompien alueiden nurkat on useimmiten sentään merkitty vilkkuvilla reimareilla.
Päästyämme perille A Coruñan satamaan nautimme kaupunkielämän mukavuudesta täysin rinnoin muutaman päivän ajan. Onnistunut Biskajanlahden ylitys riitti juhlistamisen syyksi oikein hyvin, ja tapasravintoloiden ystävällinen hintataso oli toinen hyvä syy. A Coruña osoittautui oikein viihtyisäksi kaupungiksi, jossa riitti nähtävää useammaksi päiväksi.
Meidän piti kyllä olla nyt jo Galiciassa, Espanjassa. Mutta Biskaja näyttää olevan meille jopa niin hankala, ettei ollenkaan halua päästää meitä matkaan. Koko kevään jatkunut epävakainen sää tarkoittaa myös tuolla pahamaineisella lahdukalla hyvin vaihtelevia tuulia. Meillä on matkaa vastarannalle 300 merimailia. A Coruñaan on 360 mailia ja se olisi meille mieluisin päätepiste, mutta kyllä meille jokin muukin kelpaa, jos säät niin puolestamme päättävät. Ajallisesti kyse on siis kolmen tai kolmen ja puolen vuorokauden etapista, ja sääikkunan olisi hyvä olla ainakin pari-kolme päivää tätä pidempi, jotta pahoilta yllätyksiltä vältyttäisiin. Sellaista jaksoa ei vielä ole osunut kohdalle, että tuulet olisivat edes jotakuinkin ennustettavissa näin pitkälle ajanjaksolle, vaan ennusteet muuttuvat lähes päivittäin.
Bréhatin saariretken jälkeen aloimme viimeistään ymmärtää, että upeita paikkoja nähdäkseen ei Bretagnessa tarvitse lähteä kauas. Pelkästään omassa ”kotikylässä” voi harhailla umpikujalta vaikuttaville sivukaduille ja päätyä huimiin maisemiin. Jos se ei ihan riitä, voi bongata Google Mapsista mainitsemisen arvoista näköalaa esittävän kamerasymbolin, ja mennä paikan päälle katsomaan. Näin me päätimme tehdä eräänä aamuna, kun lähiseudun tunnetuimmat turistikohteet oli nähty. Hyppäsimme autoon ja ajoimme taas kohti Bretagnen pohjoiskärkeä. Nyt matkasimme vähän Bréhatia kauemmas länteen, Plougrescantin rannikolle ja Tréguierin pikkukaupunkiin.
Suomalaisten vieraidemme saapuessa oli tosiaankin aika karistaa talviset unihiekat silmistä ja tutustua urakalla tukikohtamme ympäristöön. Tietysti olimme tehneet veneprojektin silloin, toisen tällöin, ja ajelleet taittopyörillämme kymmeniä hienoja retkiä ympäröivää maaseutua ja lähikyliä tutkien – ja vierähtihän Suomessakin puolitoista kuukautta talven pimeintä aikaa. Silti tuntui, että olimme viettäneet aika lailla hiljaiseloa siihen verrattuna, mitä kaikkea näiden parin hektisen viikon aikana ehdimme kokea! Aikaisemmin kerroin Mont-Saint-Michelin ja Dinanin retkistämme, ja taas matka jatkuu!
Mont Saint-Michel lienee valokuvatuin Ranskan turistikohteista – varmaan jokainen meistä tunnistaa tämän matalasta merenpohjukasta kohoavan luostarisaaren hahmon. Onhan se käsittämättömän upea, joten ei ole mikään ihme, että kolme miljoonaa turistia vierailee siellä joka vuosi.
Kylläpä meillä oli mukavaa kotomaassa! Kuusi kokonaista viikkoa yhtä juhlaa – joulu, uusi vuosi, ja kaikki ne tapaamiset vanhojen ystävien, naapureiden ja tietysti perheenjäsenten kanssa. Kuusi viikkoa pakattuna täyteen aktiviteettia ja sosiaalisuutta! Vaikka vähän pelotti, miten me enää osaisimme olla ihmisten seurassa vietettyämme puoli vuotta käytännössä kahden kesken, kaikki sujui hienosti. Tuntui hyvältä. Etäisyys luo läheisyyttä – kun aikaa on vähän, se tulee tarkkaan käytettyä, ja puheissa päästään suoraan asiaan turhia kiertelemättä.
Nostimme purjeet Helgolandin sataman ulkopuolella ja lähdimme luovimaan kohti lounaista välietappiamme, Borkumin saarta. Vastassamme olivat ne ensimmäiseltä Pohjanmeren purjehduspäivältämme tutut ilmiöt – vastatuuli, iso vasta-aallokko ja virta. Näistä virta tietysti vaihtoi suunnilleen kuuden tunnin välein suuntaa, mutta muiden ilmiöiden pysyessä vastaisina ei myötävirtakaan jaksanut matkantekoamme juuri vauhdittaa. Tuolloin pääsimme nihkeästi 4 solmun vauhtiin, vastavirtaan vauhti putosi alle 2 solmun. Ja suunta, sehän ei tietenkään ollut kohti määränpäätä, vaan jotakin 45 ja 60 asteen väliltä sinne päin. Totesimme, että ilman moottorin apua ei veneemme kulkenut ainakaan vastavirtaan juuri minnekään.
Pohjanmeri oli päättänyt puolestamme, että tämä syyskuun viimeinen lauantai oli hyvä päivä purjehtia Helgolandiin eikä pidemmälle lounaaseen. Useimmille Kielin kanavasta Pohjanmerelle putkahtaneille Helgoland on itsestään selvä pysähtymiskohde, sillä tämä Saksalle kuuluva saari on verovapaa alue, jossa on kätevää bunkrata vene täyteen halpaa dieseliä ja täyttää pilssilokerot edullisilla juomilla. Meillä oli vielä runsaasti löpöä tankissa eikä janokaan ollut päässyt kovin pahaksi, minkä vuoksi pysähdys Helgolandissa ei alun perin kuulunutkaan suunnitelmiimme. Minäkään, joka sentään olin kerran käynytkin Helgolandissa – kauan sitten eräällä toisella purjehdusreissulla – en muistanut paikasta muuta kuin värikkäät talorivistöt ja lukuisat tax fee -myymälät.
Kesä on kaukana! Kuinka hyvää tekeekään katsella sinisen ja vihreän sävyissä hehkuvia kuvia viime kesän retkiemme varrelta. Halusin tehdä kuvista hyvän mielen koosteen kaikille meille kesää ja merta kaipaaville, vaikka blogitekstinä aihe ei ole ollenkaan omaperäinen. Tällä kertaa en jaa omia ajatuksiani enkä kerro vielä suunnitelmistamme lisää – en edes aio keksiä itse tämän tekstin aihetta, vaan olen lainannut sen joltakin muulta. Vien tämän epäomaperäisyyden (vaiko omaperättömyyden?) vieläpä niin pitkälle, että kirjoitan otsikkoon numeron, vaikka olin päättänyt etten koskaan tee niin. Kuvat sentään ovat omiani!
Toivottavasti tapaamme jälleen pian! Mutta kesälomissa on aina se ongelma, että ne kulkevat vääjäämättä loppuaan kohti. Me olimme viettäneet reilun viikon Ahvenanmaalla. Kesä oli ollut hyisen kylmä, mutta tämän viimeisen viikon ajan se oli selvästi yrittänyt parastaan, tarjoillut aurinkoisia säitä, ja meillä oli sellainen tunne että ehkä sittenkin oli vielä pieni toivo oikeasta, lämpimästä kesästä. Jaakkokaan ei ollut vielä heittänyt kylmää kiveään veteen, elettiin heinäkuun toiseksi viimeistä viikkoa. Viimeisen Ahvenanmaan pysähdyksemme teimme Sottungassa, jossa vietimme yhden yön.
Lyhyen purjehduspyrähdyksen jälkeen saavuimme perille Djupvikenin syvään, vuonomaiseen lahteen Getan pohjoisrannalle. Edellispäivän purjehdus, joka iltaa kohden oli käynyt yhä rankemmaksi, oli nyt hyvin nukutun yön jälkeen muisto vain. Lahti oli lähes autio, vain yksi vene oli ankkurissa, ja toinen juuri pois lähdössä. Sen miehistö neuvoi meille hienon ankkuripaikan korkean, säännöllisen portaikon muotoisen kallion juurelta. Kalliossa oli valmiina jopa rosterinen kiinnityslenkki – mikä voisi olla sen helpompi rantautumispaikka!
Joskus kohdalle osuu täydellinen hetki. Tyyni kesäilta, vihdoin lämmin, iho kihelmöi vielä päivän helteestä. Vene kelluu ankkurissa tyynellä lahdella, rannalla räiskyy nuotio ja hetken päästä hehkuu hiillos. Ilmassa tuoksuu meri ja paahteinen mäntykangas, ja sitten hiilloksella kypsyvä illallinen. Yhtäkkiä nousee kuu – se on kullankeltainen ja täysi. Kesäyö ei hämärry enempää.
Aamu Jussarössä koitti lohduttoman sateisena ja koleana. Ilmassa oli selvästi syksyn tuntua. Ja niin näkyi olevan saaressakin, joka meitä lukuun ottamatta vaikutti tyystin autiolta. Aamukävelyllä läheiseltä rannalta löytyi kahvila, infokioski, sauna ja yhteyslaituriin köytetty vesibussi – kaikki tyhjillään ja lukittuina. Tämä kesä oli paketoitu, turistit olivat häipyneet. Kuinkas nyt yksi pieni venekunta sattuikin tänne eksymään keskellä yötä?
