Vihdoin koitti sekin päivä, että olimme valmiita jatkamaan matkaa kotoisaksi käyneestä Kielistä! Syyskuu ei ollut vielä ohi, kun me irrotimme köydet Laboen satamassa. Vene oli puunattu ensimmäisen kerran koko kesänä niin siistiin kuntoon, että siitä kehtasi räpsäistä kuvankin.
Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.
Alun perin kahden viikon projektiksi suunniteltu veneemme peräkannen targakaaren mittatilaustyö Gdanskin laitakaupungilla venyi lopulta viiden viikon mittaiseksi. Osin syynä oli tietysti se, että itse keksimme työn edetessä uusia varusteita ja yksityiskohtia, osin siksi että työn suunnittelu ja johto venetelakalla oli jokseenkin raskassoutuista. Mutta työn laatu on aivan priimaa, ja siihen olemme kerta kaikkiaan tyytyväisiä! Meillä on nyt tuon kyseisen kaaren varaan asennettuna niin paljon aurinkovoimaa, että voinemme elellä varsin omavaraisina sähkön suhteen. Ensimmäisten päivien koekäyttö osoitti jo, että pilviselläkin säällä paneelit lataavat oikein hyvin. Se on tärkeä juttu, sillä vierassatamissa latauspiuhan päässä oleilu ei sovi meidän budjettiimme pidemmän päälle, eikä moottoriakaan viitsi turhan päiten pelkän akkujen lataamisen vuoksi käyttää. Voi olla, että moottoriin joutuu joskus turvautumaan, jos oikein monta päivää on synkeää ja sateista, mutta enimmäkseen meidän pitäisi nyt pärjätä.
Pitkän talven, vielä pidemmän kevään ja viimeiseen asti viipyneen merijään mentyä koitti vihdoin oikea kesä – jo toukokuussa! Toinen meistä sai hetkittäin nauttia sen lämmöstä moninaisten veneprojektien lomassa sillä välin, kun toinen vielä keskittyi matkakassan viimeisten pennosten kartuttamiseen.
Kun luet tätä, olemme jo merellä! Suunta on etelään, ehkä vähän mutkitellen, ja säätiedoista päätellen ei ainakaan alussa kovin myötäisen tuulen siivittämänä.
Meitä puri matkustuskärpänen nelisen vuotta sitten. Niinkö vähän aikaa siitä vasta on? Siihen asti elimme kymmenen vuotta varsin tyytyväisinä maalaistalomme remontin keskellä ja haaveilimme vain suuresta määrästä hehtaareja. Ja siitä, ettei tarvitsisi joka päivä ajaa töihin kaupunkiin, vaan voisi tehdä jotakin sellaista, että saisi olla kotona.
Pikku paattimme ostettiin kaksi kesää sitten ihan tiettyä tarkoitusta varten. Sen piti olla harjoitusvene, jolla treenailisimme niin kauan kunnes tuntisimme itsemme valmiiksi purjehdusuramme seuraavaan vaiheeseen. Tuolloin pari kesää sitten emme vielä osanneet tarkemmin määritellä, mikä tuo seuraava vaihe olisi – arvelimme sen selkenevän sitä mukaa, kun taitomme ja varmuutemme pikku veneen kanssa retkeillessä kasvaisivat.
Lyhyen purjehduspyrähdyksen jälkeen saavuimme perille Djupvikenin syvään, vuonomaiseen lahteen Getan pohjoisrannalle. Edellispäivän purjehdus, joka iltaa kohden oli käynyt yhä rankemmaksi, oli nyt hyvin nukutun yön jälkeen muisto vain. Lahti oli lähes autio, vain yksi vene oli ankkurissa, ja toinen juuri pois lähdössä. Sen miehistö neuvoi meille hienon ankkuripaikan korkean, säännöllisen portaikon muotoisen kallion juurelta. Kalliossa oli valmiina jopa rosterinen kiinnityslenkki – mikä voisi olla sen helpompi rantautumispaikka!
Maarianhaminan länsisatama oli hyvin valittu lähtöpiste Ahvenanmaan ympäripurjehdukselle. Yhdessä hujauksessa olimme ulkona merellä ja matkalla länteen ja sitten kohti pohjoista. Tuulta riitti alkumatkasta, mutta sitten se hiipui ja lopulta oli täysin tyyntä. Mutta yhtäkkiä oli kesä! Vietimme koko päivän lyhyin lahkein ja hihoin, emmekä palelleet! Matkanteko ei näyttänyt kuitenkaan juuri edistyvän, pitkään ehdimme ihailla Eckerön komeaa postitaloa oikealla puolellamme, kunnes käynnistimme moottorin ja ajoimme Käringsundin vierassatamaan. Sinne oli kaksi mahdollista sisäänajoreittiä, me päätimme oikaista heti ensimmäisestä väliköstä sisään ja saimmekin pujotella melkoisen kapeasta rännistä rantakallion ja keskellä lahdelmaa väijyvien isojen vedenalaisten kivien välistä. Piti rynnätä oikein keulaan tähystämään, sillä sen verran hurjalta reitti näytti. Eipä ihme, että melkein kaikki muut veneet näyttivät ajavan sisään toista reittiä, joka kiersi kivikot paljon kauempaa.
Aamukuudelta seisoin koirani kanssa Rödhamnin kallion laella ja tähyilin länteen, Ruotsiin. Meri oli ankaran tummanharmaa ja matalalla sen yllä roikkui yhtä harmaa taivas. Tuuli meni luihin ja ytimiin, vaikka olin pukenut päälleni kaikki vaatteet, jotka olin nyssäköistä ja veneen onkaloista onnistunut löytämään. Tuonneko nyt sitten pitäisi lähteä? Kovaan tuuleen, todennäköisesti sateeseen, ikävälle harmaalle merelle palelemaan? Vaikka Ruotsiin olisikin vain yhden päivän matka navakassa sivumyötäisessä, joka nyt jo puhalsi reippaasti ja lupaili enemmän, se kestäisi meidän pienellä veneellämme silti ainakin kahdeksan, ehkä kymmenenkin tuntia. Jos periltä löytyisi lämmin ja aurinkoinen kesä, mikäpä olisi palellessa yhden päivän ajan, mutta Tukholman saaristossa olisi ihan tämä sama, kylmä epävuodenaika. Ja viikon päästä meidän pitäisi jo lähteä sieltä kotimatkalle, kenties edelleen yhtä kylmässä säässä. Matkan suuntaa oli pohdittu päiväkausia, mutta lopulta päätös syntyi muutamassa minuutissa. Jätetään Ruotsi väliin tällä erää!
Aamu Jurmossa koitti kalseana ja harmaana. Tuuli ujelsi veneiden vanteissa, eikä tuntunut ollenkaan vastaavan säätiedotuksissa luvattua ystävällistä etelätuulta. Melkein inhotti lähteä merelle. Mutta onneksi sittenkin lähdimme, sillä heti aallonmurtajan ulkopuolelle päästyämme totesin sääennusteen pitäneen täysin paikkansa. Aurinko haihdutti pilvet pian pois, ja reipas tuuli puhalsi etelä-lounaasta niin mukavasti, että nostimme purjeet heti sataman suulla ja pikku veneemme suorastaan lensi koko päivän täydellisessä sivutuulessa kohti länttä. Toki isommat veneet suihkivat meistä ohi oikealta ja vasemmalta – korjaan: styyrpuurin ja paapuurin puolelta – ja hävisivät pian horisonttiin, mutta ei meidän iloinen tunnelmamme siitä latistunut. Veneemme kulki kauniisti melkein parasta vauhtiaan.
Pikku vene purjehtii kohti ilta-aurinkoa. Tuuli on leppeä, ilma vihdon kesäisen kuuma. Veneen matka on myötäinen, ja se lipuu eteenpäin hitaasti pelkän keulapurjeen avulla. Minä seison rannalla katsellen sen menoa. Heilutan viimeisen kerran hyvästiksi, kun veneessä istuvat ihmiset ovat jo niin pieniä, etten enää näe heitä edes kamerani teleobjektiivin läpi. Sitten istun autoon ja lähden kotimatkalle.
Loma oli puolivälissä ja kotimatka vääjäämättä edessä. Hiidenmaa paistatteli auringonvalossa, kun aamulla lähdimme Kärdlan satamasta kohti manner-Viroa. Ohitimme sataman suulla edellisiltana saapuneen kovin tutun näköisen, komean aluksen – Purjelaivasäätiön entinen kuunari Lokkihan se siinä. Miehistönään sillä oli melkoisen iso sakki nuorta porukkaa. Meillä taasen kannella toimitti tähystäjän virkaa laivakoira, jonka lempipaikka sijaitsi keulapurjeen päällä.
Matka yli Suomenlahden sujui rivakasti ja viivasuoraan etelään. Kaikki toimi hienosti – autopilotti, purjeet, navigoinnissa käyttämämme Seapilot. Tuuli oli kevyehköä mutta tasaista, ja aikaisen lähdön ansiosta päivä ei ollut vielä pitkälläkään, kun Viron rannikko alkoi kajastella horisontissa.
Viimeaikaiset vapaahetket ovat kuluneet veneprojektien parissa. Varustamme purjealustamme lomapurjehdusta varten – meillä alkaa loma vasta kun melkein kaikki muut ovat jo palanneet omilta lomiltaan sorvin ääreen. Ja suunta on tietenkin etelään!
Laivakoiramme saa kunnian aloittaa tämän ihkaensimmäisen blogimme ensimmäisen päivityksen. Tässä laivakoiran taidonnäytteitä neljännen purjehdusmatkamme varrelta.
