Kun valitsee elämäntavakseen matkapurjehduksen, on elämä yllätyksiä täynnä. Monesti positiivisia – ilmeisesti enemmän positiivisia kuin negatiivisia, jos vielä parin vuoden jälkeenkin tuntee olevansa hommasta innostunut. Mutta silloin tällöin iskee isompi tälli, sellainen märkä rätti päin naamaa, joka saa syvällisemmin pohdiskelemaan motiivejaan.
Mesolongin talvisatamasta lähdettyämme nostimme purjeet ensimmäistä kertaa Oxia-nimisen pienen, mutta sitäkin korkeamman saaren tuntumassa Manner-Kreikan lounaisnurkalla. Siitä matkamme jatkuisi luoteeseen kohti Lefkaksen saarta, josta olimme varanneet veneen noston kuivalle maalle ja kuukauden verran remonttiaikaa telakalla. Sitä ennen meillä olisi kuitenkin vähintään parin päivän loma, ja sen ajattelimme käyttää mukavissa ankkuripoukamissa kelluskeluun ja Joonianmeren saarten alustavaan tutkiskeluun.
Kaikki päättyy aikanaan, ja niin onneksi myös koronakaranteeni. Vähitellen talvikotimme Mesolongi kuoriutui eristyksistään ja ihmisiä alkoi näkyä kaupungilla. Kaupat ja palvelut avautuivat vähän kerrallaan, ja meidänkin elinpiirimme laajeni parin kuukauden satama – Lidl – AB Market -kolmiosta, johon se aika pitkälti oli rajoittunut lockdownin aikana. Vihdoin myös purjehtijoille annettiin lupa liikkua satamasta toiseen, siis niille, jotka jo ovat maassa. Rajojen ulkopuolelta tulevat veneilijät joutuvat odottelemaan Kreikkaan pääsyä vielä vähän aikaa.
Pitkään poissa kotimaasta viipyneet suomalaiset kaipaavat yleensä samoja asioita: sauna, salmiakki, ruisleipä. On niitä tietysti paljon muitakin, mutta juuri tätä kolmikkoa on vaikea korvata millään, eikä ”vähän sinnepäin” riitä. Monia perinneruokia voi valmistaa paikallisista aineksista ja mausteista vähän soveltaen, kermaviilin korvata kreikkalaisella jogurtilla, joulupöydän silata Ikean sillillä ja puolukkahillolla. Mutta saunoa ei voi ilman saunaa. Vain salmiakki maistuu salmiakilta. Ja ruisleivän pitää olla hapanta, ruistaikinajuureen leivottua.
Nyt kun koko maailma on enemmän tai vähemmän eristyksissä ja viettämässä elämäänsä kotonaan, liikenee hyvin aikaa vaikkapa veneremontista kirjoittamiseen – ja mikseipä myös siitä lukemiseen! Tammikuussa, kun aloitimme veneemme käyttövesijärjestelmän remontin, ei koronaviruksesta vielä tiedetty mitään. Elettiin tavallista kreikkalaista talvea, joka sisältää aurinkoisia, lämpimiä päiviä, viileitä ja joskus kylmiäkin öitä, ja aika ajoin satunnaisia sadepäiviä. Ihanteellista aikaa veneprojektien tekoon, etenkin kun korjauskohteita ei meidän veneestämme varsinaisesti tarvitse etsiä, niitä löytää hakemattakin.
Tammikuisessa Mesolongissa käärimme hihat ja kävimme veneprojektien kimppuun. Ensimmäiselle hommalle, veneen vesiputkiston remontille, oli budjetoitu pari kuukautta aikaa, ja maaliskuun vaihteen tienoilla oli tarkoitus purjehtia talvisatamasta Lefkaksen saarelle telakalle. Siellä vene nostettaisiin kuivalle maalle ja jatkettaisiin seuraavien projektien parissa. Sittemmin suunnitelma on lykkääntynyt, siirtynyt sopivampaan ajankohtaan, tai kenties se on muuntumassa uudenlaiseksi. Mene tiedä, yllättäviä asioita sattuu, ja senhän me olemme ennenkin huomanneet.
Leppoisan joulun ja uudenvuoden vieton jälkeen Ainan sisuksissa ryhdyttiin remppahommiin, tarkemmin sanottuna putkitöihin. Tämä rankemmanpuoleinen projekti on vielä kesken, ja siksipä en tällä kertaa vielä kirjoitakaan siitä – homman valmistuttua seuraa aiheesta ihan oma juttunsa. Kirjoittelulle ei ole oikein liiennyt aikaa, sillä päivät ovat hujahtaneet rattoisasti ruuvaten, poraten, purkaen ja rakentaen aamusta iltaan asti.
Vuoristolomamme alkajaisiksi kävimme katsomassa jylhiä rotkomaisemia, joista viimeksi kirjoitin. Aiemmassa historiakatsauksessa tulin maininneeksi, että tällä vuoristoisella seudulla sijaitsee kaikkiaan 46 kivestä rakennettua kylää. Tänä päivänä näissä kylissä on yhteensä alle 4000 asukasta, mutta seudun kulta-aikana, 1700-1800-luvuilla, väkiluku oli moninkertainen. Onneksi alueen suosio kasvaa erityisesti luontomatkailijoiden keskuudessa – täältä löytyy loputtomia vaellusreittejä jalan, pyörällä, ratsain tai vaikkapa kanootilla liikkuville, upeita vuorenseinämiä kiipeilyharrastajille, koskenlaskupaikkoja, luonnon muovaamia uima-altaita joen poukamissa ja paljon, paljon muuta. Myös historiasta, arkkitehtuurista ja rakennetekniikasta kiinnostuneelle Zagori on aarreaitta. Ja kivihulluille – heitä kuuluu ystäväpiiriimmekin – vanhat kylät, tiet ja sillat tarjoavat loputonta silmänruokaa.
Ensimmäiseksi vuoristoon saavuttuaan sitä haluaa tietysti nähdä, no, mitäpäs muuta kuin vuoria! Zagorin alue Luoteis-Kreikassa on varsinainen aarreaitta monessa muussakin mielessä – täältä löytyy niin omalaatuista historiaa kuin ikivanhoja kivisiä kyliä ja siltoja, loputtomia kasvi- ja eläinlajeja ja kaikenlaista muuta ihmeellistä ja outoa – mutta vuorista oli hyvä aloittaa. Ovathan nuo vuoret ja rotkot olennaisin syy siihen, miksi Zagorin historiasta ja kulttuurista tuli sellaista kuin tuli. Vuoren rinteiltä myös näkee kauas, jolloin on helpompaa hahmottaa tällaista laajaa aluetta.
Välillä tekee vene-elämän vastapainoksi mieli matkustaa maita pitkin, asua taloissa, jotka on tukevasti perustettu maankamaralle ja nukkua sängyissä jotka eivät keiku aallokossa. Joulun alla päätimme paeta satamasta viikoksi ja matkata seudulle, jollainen ei ihan ensimmäisenä pälkähdä mieleen, jos pitää kuvitella kreikkalainen lomakohde. Nämä muutamat Kreikassa viettämämme kuukaudet ovat olleet selvästikin vain pintaraapaisu: pikku hiljaa alamme ymmärtää, miten valtavan monipuolinen tämä maa on, ja miten monenlaisia tarinoita sen vuosituhansia vanhaan historiaan kätkeytyy. Nyt ei purjehdita eikä muutenkaan seikkailla merillä, tällä kertaa karataan vuoristoon!
Delfoi oli aikoinaan maailman napa. Legendan mukaan kreetalaiset saapuivat tänne delfiiniksi muuntautuneen Apollon-jumalansa kanssa ja rakensivat temppelin. Delfoin tarina alkoi kuitenkin kauan ennen temppeleitä. Jossakin vuoren rinteillä sijaitsi äiti maan, Gaian luola, jossa Pythian, tuon Apollonin temppelissä ennustuksiaan antaneen papittaren edeltäjät suorittivat pyhiä menoja.
Aurinko helotti täydeltä terältä, kun lähdimme ”syyslomalle”, seikkailulle Korintinlahdelle. Talvipaikka Mesolongissa oli varattu, mutta talvi oli vielä kaukana! Lämpötila nousi heittämällä hellelukemiin ja iltapäivän mittaan virisi mukava myötätuuli. Rullasimme ison keulapurjeen auki ja annoimme veneen lipuilla omaan tahtiinsa kohti länttä. Ei ollut kiire minnekään, mutta leppoisa leidimme alkoi heräillä vähitellen tuulen reipastuessa, niin että matka eteni jouhevasti. Aika pian saimme näkyviimme komean Rio-Antirrion sillan, joka erottaa Patraksenlahden ja Korintinlahden toisistaan ja yhdistää Peloponnesoksen Kreikan mantereeseen. Silta valmistui parahiksi Ateenan olympialaisiin vuonna 2004.
Kefalonian saarelta purjehdimme Kreikan mantereelle. Ankkuroimme yhdeksi yöksi Kefalonian kaakkoiskulmalle ja jatkoimme siitä aamuvarhaisella kohti Mesolongin kaupunkia. Perille pääsimme illansuussa. Mesolongi sijaitsee Patraksen lahden suulla, ja sitä ympäröivät joka puolelta erikoiset, matalat suolavesilaguunit. Kaupunginlahdelle vie pari kilometriä pitkä kapea, ruopattu kanava, jonka varrella on seudulle tyypillisiä pilareiden varaan rakennettuja taloja ja laitureita vieri vieressä. Kosteikkoalueilla pesii lukemattomia lintulajeja, mistä saimme jo saapuessamme pientä esimakua: bongasimme kanavan varrelta ainakin neljä erinäköistä haikaraa ja näimme kiikareilla suuren parven vaaleanpunaisia flamingoja!
Olimme viettäneet kuukauden päivät Sisiliassa rannikkopurjehtien, kun aika alkoi tuntua kypsältä pidemmälle etapille yli Joonianmeren, Sisiliasta Kreikkaan. Joonianmeri on Kreikan suosituinta purjehdusaluetta, ja elokuussa siellä olisi ollut vielä liian ruuhkaista, kun charterveneily ja flotilla-ryhmäpurjehdukset olivat kiihkeimmillään. Syyskuu olisi varmasti mukavampaa – vähemmän turisteja, ja säät vielä aivan kesäiset.