Kaksi kuukautta kestäneen telakkaponnistuksen jälkeen oli vihdoin aika laskea Aina vesille. Nyt jännitettiin, oliko remonttimme onnistunut – kelluisiko veneemme hienon epoksipohjansa ja uusien läpivientiventtiiliensä kanssa?
Terveisiä ihanasta ankkuripoukamasta Joonianmeren kristallinkirkkaiden vesien ääreltä! Pääsimme kuin pääsimmekin takaisin vesille, mutta tässä turinassa puhutaan vielä veneen pohjaremontista, sen kolmannesta ja viimeisestä vaiheesta eli läpivientien uusimisesta. Tämä projekti oli se varsinainen syy, miksi menimme telakalle. Sittemmin paljastui paljon isomman remontin tarve, josta kerroin edellisissä osissa 1 ja 2.
Viime kerralla annettu varoitus remonttiturinoista on edelleen voimassa. Veneen hiomishommat oli siis saatu vihdoin valmiiksi, ja koska rungosta ei löytynyt kosteutta eikä paria pikku rakkulaa suurempia vaurioita, päästiin epoksimaalaushommiin saman tien.
Varoitus: seuraa veneremonttitarinaa. Kenties lähitulevaisuudessa pääsemme takaisin vesille, ja sen jälkeen luvassa on taas matkakertomuksia purjehdusseikkailun varrelta – toivon mukaan eri puolilta Joonianmeren ikiaikaisen kaunista saaristoa. Mutta vielä jonkin aikaa jokapäiväinen elämämme sijaitsee kuivalla maalla, pukkien päälle tuetun veneemme harvinaisen hievahtamattomassa todellisuudessa, jossa remontti jatkuu. Odottele siis vielä tovi, mikäli purjeveneen rungon hiominen ja epoksimaalaus ei ole ihan sinun juttusi. Jotakin muuta on tulossa taas ennen pitkää! Jos sen sijaan veneen tee-se-itse-remontointi kiinnostaa, jatka ihmeessä lukemista. Huomautan kuitenkin, ettei tämä kertomus ole tarkoitettu oppaaksi kenellekään vastaavaa hommaa suunnittelevalle – tämä on vain oma kokemuksemme pohjaremontin teosta. Voit kyllä ottaa meihin yhteyttä (mistä tahansa muustakin aihepiiristä) jos tarkempi tieto kiinnostaa.
Kun valitsee elämäntavakseen matkapurjehduksen, on elämä yllätyksiä täynnä. Monesti positiivisia – ilmeisesti enemmän positiivisia kuin negatiivisia, jos vielä parin vuoden jälkeenkin tuntee olevansa hommasta innostunut. Mutta silloin tällöin iskee isompi tälli, sellainen märkä rätti päin naamaa, joka saa syvällisemmin pohdiskelemaan motiivejaan.
Mesolongin talvisatamasta lähdettyämme nostimme purjeet ensimmäistä kertaa Oxia-nimisen pienen, mutta sitäkin korkeamman saaren tuntumassa Manner-Kreikan lounaisnurkalla. Siitä matkamme jatkuisi luoteeseen kohti Lefkaksen saarta, josta olimme varanneet veneen noston kuivalle maalle ja kuukauden verran remonttiaikaa telakalla. Sitä ennen meillä olisi kuitenkin vähintään parin päivän loma, ja sen ajattelimme käyttää mukavissa ankkuripoukamissa kelluskeluun ja Joonianmeren saarten alustavaan tutkiskeluun.
Kaikki päättyy aikanaan, ja niin onneksi myös koronakaranteeni. Vähitellen talvikotimme Mesolongi kuoriutui eristyksistään ja ihmisiä alkoi näkyä kaupungilla. Kaupat ja palvelut avautuivat vähän kerrallaan, ja meidänkin elinpiirimme laajeni parin kuukauden satama – Lidl – AB Market -kolmiosta, johon se aika pitkälti oli rajoittunut lockdownin aikana. Vihdoin myös purjehtijoille annettiin lupa liikkua satamasta toiseen, siis niille, jotka jo ovat maassa. Rajojen ulkopuolelta tulevat veneilijät joutuvat odottelemaan Kreikkaan pääsyä vielä vähän aikaa.
Pitkään poissa kotimaasta viipyneet suomalaiset kaipaavat yleensä samoja asioita: sauna, salmiakki, ruisleipä. On niitä tietysti paljon muitakin, mutta juuri tätä kolmikkoa on vaikea korvata millään, eikä ”vähän sinnepäin” riitä. Monia perinneruokia voi valmistaa paikallisista aineksista ja mausteista vähän soveltaen, kermaviilin korvata kreikkalaisella jogurtilla, joulupöydän silata Ikean sillillä ja puolukkahillolla. Mutta saunoa ei voi ilman saunaa. Vain salmiakki maistuu salmiakilta. Ja ruisleivän pitää olla hapanta, ruistaikinajuureen leivottua.
Viime kerralla puhuttiin putkiremontista. Käyttövesijärjestelmä oli nyt saatu valmiiksi, ja seuraava työvaihe oli alkutekijöihinsä puretun salongin jälleenrakentaminen. Vanhat istuintyynyt ja verhoilut olivat myös tiensä päässä (niistä ehjin kelpasi vielä satamakoira Anoukin pediksi avotilaan), niin että nekin päätettiin uusia samoin tein. Sohvien mittojakin voisi nyt suunnitella vähän vapaammalla kädellä, kun ei tarvinnut noudattaa vanhojen patjojen muotoja. Kovin radikaaleja muutoksia ei ollut luvassa, sillä veneemme sisätila on varsin kompakti eikä sohvia voi salonkiin kovinkaan monella eri tavalla sijoittaa. Styyrpuurin puolen sohvassa oli alun perin ulos vedettävä kansilevy, minkä ansiosta siitä sai vähän reilumman yhden hengen nukkumapaikan. Se oli toiminut meillä hyvänä meripunkkana pitkillä etapeilla, joten vastaava mekanismi haluttiin uuteenkin sohvaan. Paapuurin puolen sohva oli L-muotoinen kauniin kaarevine päätyineen. Halusimme rakentaa sen istuimista hiukan syvemmät, mutta muuten säilytettäisiin alkuperäinen muoto. Sohvien uumenissa sijaitsevat nyt uudet, entisiä pienemmät vesitankit, ja kummallekin puolelle saatiin myös uutta säilytystilaa istuinten alle.
Nyt kun koko maailma on enemmän tai vähemmän eristyksissä ja viettämässä elämäänsä kotonaan, liikenee hyvin aikaa vaikkapa veneremontista kirjoittamiseen – ja mikseipä myös siitä lukemiseen! Tammikuussa, kun aloitimme veneemme käyttövesijärjestelmän remontin, ei koronaviruksesta vielä tiedetty mitään. Elettiin tavallista kreikkalaista talvea, joka sisältää aurinkoisia, lämpimiä päiviä, viileitä ja joskus kylmiäkin öitä, ja aika ajoin satunnaisia sadepäiviä. Ihanteellista aikaa veneprojektien tekoon, etenkin kun korjauskohteita ei meidän veneestämme varsinaisesti tarvitse etsiä, niitä löytää hakemattakin.
Tammikuisessa Mesolongissa käärimme hihat ja kävimme veneprojektien kimppuun. Ensimmäiselle hommalle, veneen vesiputkiston remontille, oli budjetoitu pari kuukautta aikaa, ja maaliskuun vaihteen tienoilla oli tarkoitus purjehtia talvisatamasta Lefkaksen saarelle telakalle. Siellä vene nostettaisiin kuivalle maalle ja jatkettaisiin seuraavien projektien parissa. Sittemmin suunnitelma on lykkääntynyt, siirtynyt sopivampaan ajankohtaan, tai kenties se on muuntumassa uudenlaiseksi. Mene tiedä, yllättäviä asioita sattuu, ja senhän me olemme ennenkin huomanneet.
Leppoisan joulun ja uudenvuoden vieton jälkeen Ainan sisuksissa ryhdyttiin remppahommiin, tarkemmin sanottuna putkitöihin. Tämä rankemmanpuoleinen projekti on vielä kesken, ja siksipä en tällä kertaa vielä kirjoitakaan siitä – homman valmistuttua seuraa aiheesta ihan oma juttunsa. Kirjoittelulle ei ole oikein liiennyt aikaa, sillä päivät ovat hujahtaneet rattoisasti ruuvaten, poraten, purkaen ja rakentaen aamusta iltaan asti.
Vuoristolomamme alkajaisiksi kävimme katsomassa jylhiä rotkomaisemia, joista viimeksi kirjoitin. Aiemmassa historiakatsauksessa tulin maininneeksi, että tällä vuoristoisella seudulla sijaitsee kaikkiaan 46 kivestä rakennettua kylää. Tänä päivänä näissä kylissä on yhteensä alle 4000 asukasta, mutta seudun kulta-aikana, 1700-1800-luvuilla, väkiluku oli moninkertainen. Onneksi alueen suosio kasvaa erityisesti luontomatkailijoiden keskuudessa – täältä löytyy loputtomia vaellusreittejä jalan, pyörällä, ratsain tai vaikkapa kanootilla liikkuville, upeita vuorenseinämiä kiipeilyharrastajille, koskenlaskupaikkoja, luonnon muovaamia uima-altaita joen poukamissa ja paljon, paljon muuta. Myös historiasta, arkkitehtuurista ja rakennetekniikasta kiinnostuneelle Zagori on aarreaitta. Ja kivihulluille – heitä kuuluu ystäväpiiriimmekin – vanhat kylät, tiet ja sillat tarjoavat loputonta silmänruokaa.
Aivan kuten viime vuodenvaihteen tienoilla, päätin tälläkin kertaa kirjoittaa menneestä vuodesta pienen yhteenvedon, tilastotiedoilla höystettynä. Tuntuu uskomattomalta, että olemme päässeet näinkin kauaksi, ja että olemme yhä matkalla, kun lähtöpäivästä on kulunut jo puolitoista vuotta. Vene ja me itsekin olemme edelleen ehjiä, rahat eivät ole aivan lopussa, ja monenlaisia suunnitelmia on jo ilmennyt matkan jatkoon liittyen. Ja mitä kaikkea olemme ehtineetkään nähdä! Keväällä ylitimme pitkään pelätyn Biskajanlahden, seikkailimme Atlantin rannikkoa etelään, Espanjan Galiciaan ja Portugaliin. Sieltä päätimme kääntyä Gibraltarin salmeen. Välimerelle purjehdimme heinäkuussa, ja elokuussa retkeilimme pitkin Sisilian rannikkoa. Syyskuussa olimme päätyneet jo Kreikkaan asti, ja Kreikasta löytyi myös tukikohta talveksi.
Ensimmäiseksi vuoristoon saavuttuaan sitä haluaa tietysti nähdä, no, mitäpäs muuta kuin vuoria! Zagorin alue Luoteis-Kreikassa on varsinainen aarreaitta monessa muussakin mielessä – täältä löytyy niin omalaatuista historiaa kuin ikivanhoja kivisiä kyliä ja siltoja, loputtomia kasvi- ja eläinlajeja ja kaikenlaista muuta ihmeellistä ja outoa – mutta vuorista oli hyvä aloittaa. Ovathan nuo vuoret ja rotkot olennaisin syy siihen, miksi Zagorin historiasta ja kulttuurista tuli sellaista kuin tuli. Vuoren rinteiltä myös näkee kauas, jolloin on helpompaa hahmottaa tällaista laajaa aluetta.
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2020 kelpo lukijoillemme!
Välillä tekee vene-elämän vastapainoksi mieli matkustaa maita pitkin, asua taloissa, jotka on tukevasti perustettu maankamaralle ja nukkua sängyissä jotka eivät keiku aallokossa. Joulun alla päätimme paeta satamasta viikoksi ja matkata seudulle, jollainen ei ihan ensimmäisenä pälkähdä mieleen, jos pitää kuvitella kreikkalainen lomakohde. Nämä muutamat Kreikassa viettämämme kuukaudet ovat olleet selvästikin vain pintaraapaisu: pikku hiljaa alamme ymmärtää, miten valtavan monipuolinen tämä maa on, ja miten monenlaisia tarinoita sen vuosituhansia vanhaan historiaan kätkeytyy. Nyt ei purjehdita eikä muutenkaan seikkailla merillä, tällä kertaa karataan vuoristoon!
Syyskiireet kiilasivat blogipäivitysten edelle, ja tulin jättäneeksi teidät lukijat upean Delfoin retken jälkeen Korintinlahden rannalle ruikuttamaan. Lokakuinen seikkailumme oli lopuillaan, mutta ihan vielä ei oltu talvisatamassa asettumassa talviteloille. Siispä irroitimme köydet Itéan sataman laiturista ja ajelimme vajaan tunnin matkan päähän vastarannalle, Galaxidin kaupunkiin.
Delfoi oli aikoinaan maailman napa. Legendan mukaan kreetalaiset saapuivat tänne delfiiniksi muuntautuneen Apollon-jumalansa kanssa ja rakensivat temppelin. Delfoin tarina alkoi kuitenkin kauan ennen temppeleitä. Jossakin vuoren rinteillä sijaitsi äiti maan, Gaian luola, jossa Pythian, tuon Apollonin temppelissä ennustuksiaan antaneen papittaren edeltäjät suorittivat pyhiä menoja.
Aurinko helotti täydeltä terältä, kun lähdimme ”syyslomalle”, seikkailulle Korintinlahdelle. Talvipaikka Mesolongissa oli varattu, mutta talvi oli vielä kaukana! Lämpötila nousi heittämällä hellelukemiin ja iltapäivän mittaan virisi mukava myötätuuli. Rullasimme ison keulapurjeen auki ja annoimme veneen lipuilla omaan tahtiinsa kohti länttä. Ei ollut kiire minnekään, mutta leppoisa leidimme alkoi heräillä vähitellen tuulen reipastuessa, niin että matka eteni jouhevasti. Aika pian saimme näkyviimme komean Rio-Antirrion sillan, joka erottaa Patraksenlahden ja Korintinlahden toisistaan ja yhdistää Peloponnesoksen Kreikan mantereeseen. Silta valmistui parahiksi Ateenan olympialaisiin vuonna 2004.