Vuoden 2020 alkaessa purjevene Ainan kyydissä uppouduttiin remonttihommiin. Oltiin vielä autuaan tietämättömiä mistään viruksista ja siitä, millaiseksi maailma pian muuttuisi. Kreikassa alkoi lockdown maaliskuun loppupuolella, mutta meillä remppahommat jatkuivat keskeytyksettä toukokuuhun asti. Koronakeväästä Mesolongissa voit lukea tästä!
Paxos ja Antipaxos eli yhteen laskettuna Paxoi ovat Joonianmeren pienin saariryhmä ja sijaitsevat Korfun eteläpuolella. Me purjehdimme syyskuun 7. päivä ensiksi Lakkaan, joka on kaunis pieni kylä Paxoksen pohjoisimmassa päässä. Tiesimme, että ankkuripaikka Lakan edustalla olisi ruuhkainen, joten halusimme ehtiä perille hyvissä ajoin iltapäivällä. Matkalla sattui kuitenkin pieni kommellus, minkä vuoksi saavuimme perille vasta seitsemän maissa illalla – tuolloin lahdenpoukama näytti mereltä kiikaroituna jo ihan täyteen tupatulta. Uskaltauduimme silti perille asti tutkimaan asiaa, koska ainahan sitä vielä yhdelle optimistille tilaa löytyy. Itse asiassa meidän jälkeemme lahdelle saapui vielä toistakymmentä venettä, vaikka emme kyllä käsittäneet, miten ne kaikki onnistuivat sinne ahtautumaan.
Purjehdusreissumme oli kuljettanut meitä venetsialaiselta linnalta seuraavalle, Lefkadasta Vonitsaan ja sieltä Pargaan, josta kirjoitin viime kerralla. Nyt matkamme jatkui kohti Korfua, Kreikan Joonianmeren pohjoisinta saarta.
Kreikan Joonianmeren saaret kuuluivat yli neljänsadan vuoden ajan Venetsian tasavaltaan. Saarten valloitus tapahtui vähän kerrallaan: Korfu liitettiin Venetsiaan 1383, Zakynthos satakunta vuotta myöhemmin, Kefalonia ja Ithaca vuoden 1500 paikkeilla ja viimeisenä Lefkada vuonna 1718. Venetsialaiset ja Ottomaanit kävivät alueista taisteluja vuosisatojen ajan, mutta lähes koko muun Kreikan vallanneet turkkilaiset eivät saaneet saaria haltuunsa. Korfun saari oli yksi Euroopan vahvimmin linnoitettuja etuvartioita Ottomaanien imperiumin rajalla.
Matkamme suuntautui elokuun alkupuolella Nidrin lahdelta pohjoiseen. Ensin ajaisimme läpi Lefkaksen kanavasta, joka erottaa Lefkaksen saaren Kreikan mantereesta, ja jonka kääntyvä silta avautuu päästääkseen veneet kulkemaan läpi. Siispä ankkuri ylös ja matkaan!
Mesolongin talvisatamasta lähdettyämme nostimme purjeet ensimmäistä kertaa Oxia-nimisen pienen, mutta sitäkin korkeamman saaren tuntumassa Manner-Kreikan lounaisnurkalla. Siitä matkamme jatkuisi luoteeseen kohti Lefkaksen saarta, josta olimme varanneet veneen noston kuivalle maalle ja kuukauden verran remonttiaikaa telakalla. Sitä ennen meillä olisi kuitenkin vähintään parin päivän loma, ja sen ajattelimme käyttää mukavissa ankkuripoukamissa kelluskeluun ja Joonianmeren saarten alustavaan tutkiskeluun.
Vuoristolomamme alkajaisiksi kävimme katsomassa jylhiä rotkomaisemia, joista viimeksi kirjoitin. Aiemmassa historiakatsauksessa tulin maininneeksi, että tällä vuoristoisella seudulla sijaitsee kaikkiaan 46 kivestä rakennettua kylää. Tänä päivänä näissä kylissä on yhteensä alle 4000 asukasta, mutta seudun kulta-aikana, 1700-1800-luvuilla, väkiluku oli moninkertainen. Onneksi alueen suosio kasvaa erityisesti luontomatkailijoiden keskuudessa – täältä löytyy loputtomia vaellusreittejä jalan, pyörällä, ratsain tai vaikkapa kanootilla liikkuville, upeita vuorenseinämiä kiipeilyharrastajille, koskenlaskupaikkoja, luonnon muovaamia uima-altaita joen poukamissa ja paljon, paljon muuta. Myös historiasta, arkkitehtuurista ja rakennetekniikasta kiinnostuneelle Zagori on aarreaitta. Ja kivihulluille – heitä kuuluu ystäväpiiriimmekin – vanhat kylät, tiet ja sillat tarjoavat loputonta silmänruokaa.
Ensimmäiseksi vuoristoon saavuttuaan sitä haluaa tietysti nähdä, no, mitäpäs muuta kuin vuoria! Zagorin alue Luoteis-Kreikassa on varsinainen aarreaitta monessa muussakin mielessä – täältä löytyy niin omalaatuista historiaa kuin ikivanhoja kivisiä kyliä ja siltoja, loputtomia kasvi- ja eläinlajeja ja kaikenlaista muuta ihmeellistä ja outoa – mutta vuorista oli hyvä aloittaa. Ovathan nuo vuoret ja rotkot olennaisin syy siihen, miksi Zagorin historiasta ja kulttuurista tuli sellaista kuin tuli. Vuoren rinteiltä myös näkee kauas, jolloin on helpompaa hahmottaa tällaista laajaa aluetta.
Välillä tekee vene-elämän vastapainoksi mieli matkustaa maita pitkin, asua taloissa, jotka on tukevasti perustettu maankamaralle ja nukkua sängyissä jotka eivät keiku aallokossa. Joulun alla päätimme paeta satamasta viikoksi ja matkata seudulle, jollainen ei ihan ensimmäisenä pälkähdä mieleen, jos pitää kuvitella kreikkalainen lomakohde. Nämä muutamat Kreikassa viettämämme kuukaudet ovat olleet selvästikin vain pintaraapaisu: pikku hiljaa alamme ymmärtää, miten valtavan monipuolinen tämä maa on, ja miten monenlaisia tarinoita sen vuosituhansia vanhaan historiaan kätkeytyy. Nyt ei purjehdita eikä muutenkaan seikkailla merillä, tällä kertaa karataan vuoristoon!
Syyskiireet kiilasivat blogipäivitysten edelle, ja tulin jättäneeksi teidät lukijat upean Delfoin retken jälkeen Korintinlahden rannalle ruikuttamaan. Lokakuinen seikkailumme oli lopuillaan, mutta ihan vielä ei oltu talvisatamassa asettumassa talviteloille. Siispä irroitimme köydet Itéan sataman laiturista ja ajelimme vajaan tunnin matkan päähän vastarannalle, Galaxidin kaupunkiin.
Messinan salmi oli laskujemme mukaan matkamme varrella jo neljäs paikka, jonne meno pitää tarkoin ajoittaa vuorovesitaulukoiden mukaan. Aikaisemmin olimme tehneet nappisuoritukset Normandian ja Bretagnen niemimaiden kärjessä sekä Gibraltarin salmessa. Messina taitaa olla ainoa paikka Välimerellä, jossa on merkittäviä virtauksia. Vuoroveden korkeusvaihtelu siinä on vain muutamia kymmeniä senttejä, ja onkin todella yllättävää, miten kovia virtauksia niin pieni ero voi saada aikaan. Bretagnessahan vuoroveden vaihtelu on jopa 12 metriä, joten siellä virtausten voimat ovat ihan ymmärrettäviä. Mutta tässä, kuten monissa sääilmiöissäkin, tuntuu Välimerellä vallitsevan ihan oma logiikkansa.
Elokuu Välimerellä on kuuma. Vähemmästäkin ymmärtää, miksi täällä päin on keksitty viettää siestaa keskellä päivää. Sisilian pohjoisrannikolla elokuu oli myös niin tuuleton, ettemme nostaneet purjeita kertaakaan niillä lyhyehköillä hypyillä, joita teimme ankkuripaikasta toiseen. Oikeastaan tuulettomuudesta oli enemmän etua kuin haittaa, sillä Sisilian ankkuripaikat ovat kaikki varsin suojattomia. Nyt saimme nukkua yömme pääosin rauhassa – jonkinlainen maininki tietysti avoimella rannikolla on aina läsnä, milloin mistäkin suunnasta, mutta ankkurin pidosta ei tarvinnut kantaa huolta. Vesi on kaikkialla puhdasta ja kirkasta, jopa isojen kaupunkien edustalla, niin että aina halutessaan saattaa pulahtaa uimaan.
Mistä arvasinkaan pakata mukaan Mika Waltarin historialliset teokset Sinuhe egyptiläisen ja Turms kuolemattoman, kun toista vuotta sitten piti kaikista kotimaahan jäävistä kymmenistä hyllymetreistä valita veneen kirjahyllyyn vain kourallinen lempikirjoja? Tuolloin ei mieleen juolahtanut, että hetken kuluttua saattaisimme itse purjehtia samoilla vesillä, joilla noissakin kirjoissa seikkaillaan.
Ihana Islas Cíes jäi taakse, aurinko laski meren ylle, ja keskiyöllä ylitimme Portugalin rajan. Tuuli oli alkuun kevyttä, mutta maininki suurta. Meillä oli nyt matkassamme harvinainen myötätuuli, joista emme ole reissumme aikaan päässeet liikoja nauttimaan. Tämän vuoden puolella myötäistä on sentään osunut kohdalle jokusen kerran, mutta ensimmäisten 1700 merimailin matkalla – talvisatamaamme Bretagneen asti – meillä oli myötätuulta kolmen tunnin ajan. Tämä ihme tapahtui Hollannin sisävesireiteillä, Markermeer-järveä ylitettäessä! Nyt maininki teki menosta keikkuvaa ja rullaavaa, ei siis kovin mukavaa, mutta matka taittui hyvää vauhtia.
Santiago de Compostelan kaupunki ja siellä sijaitseva katedraali Galician luoteiskolkan vuoristossa on seudun merkittävin nähtävyys ja turistikohde. Pitihän sinne tehdä siis pienimuotoinen pyhiinvaellus, kylläkin ihan vain kumipyörien päällä, kun kerran lähiseudulla oleskelimme ja Suomen-vieraallamme sattui olemaan vuokra-auto.
Sää Espanjan luoteisnurkalla jatkui tyynenä ja lämpimänä. Me lähdimme Muxian satamasta rasvatyynelle merelle moottorin voimalla. Tuulia olisi tietysti voinut odotella vielä päivän tai pari, mutta näillä seuduilla tuulta voi tulla myös hyvin nopeasti liikaa. Finisterren, eli Espanjan luoteisimman kärjen, säät ovat epävakaisia ja rannikon korkeat kukkulat aiheuttavat lisäksi omia paikallisia ilmiöitään. Joskus säätyyppi voi muuttua ihan toiseksi niemenkärjen toisella puolella.
Päästyämme perille A Coruñan satamaan nautimme kaupunkielämän mukavuudesta täysin rinnoin muutaman päivän ajan. Onnistunut Biskajanlahden ylitys riitti juhlistamisen syyksi oikein hyvin, ja tapasravintoloiden ystävällinen hintataso oli toinen hyvä syy. A Coruña osoittautui oikein viihtyisäksi kaupungiksi, jossa riitti nähtävää useammaksi päiväksi.
Bretagnessa jo helmikuu oli väläytellyt upeita kevätsäitä. Kukat kukkivat täyttä häkää ja ilmat olivat lämpimiä. Me ehdimme jo suunnitella lähtöä maalis-huhtikuun vaihteeseen, johan silloin varmasti olisi täysi kesä! Mutta muutama takatalvi yllätti purjehtijan Bretagnessakin, säät pikemminkin kylmenivät ja muuttuivat epävakaisemmiksi, eikä luontokaan ympärillä tuntunut etenevän ensikukoistuksestaan yhtään kesäisempään kuosiin. Vielä huhtikuukin ehti kulua loppuun asti, ennen kuin purjeveneemme Aina vihdoin lipui ulos talvisatamamme Binicin portista.
Bréhatin saariretken jälkeen aloimme viimeistään ymmärtää, että upeita paikkoja nähdäkseen ei Bretagnessa tarvitse lähteä kauas. Pelkästään omassa ”kotikylässä” voi harhailla umpikujalta vaikuttaville sivukaduille ja päätyä huimiin maisemiin. Jos se ei ihan riitä, voi bongata Google Mapsista mainitsemisen arvoista näköalaa esittävän kamerasymbolin, ja mennä paikan päälle katsomaan. Näin me päätimme tehdä eräänä aamuna, kun lähiseudun tunnetuimmat turistikohteet oli nähty. Hyppäsimme autoon ja ajoimme taas kohti Bretagnen pohjoiskärkeä. Nyt matkasimme vähän Bréhatia kauemmas länteen, Plougrescantin rannikolle ja Tréguierin pikkukaupunkiin.
Suomalaiset ystävämme viettivät kanssamme unohtumattomat pari viikkoa keväisessä Bretagnessa. Maaliskuu olikin täydellinen ajankohta tehdä rengasmatka ja tutustua seutuun, erityisesti alueen muutamaan suosituimpaan kohteeseen, sillä saatoimme välttää huippusesongin pahimmat turistimassat ja nauttia rauhassa upeista, historiallisista paikoista. Viime kerralla kirjoitin vierailustamme Mont-Saint-Michelin luostarisaarelle Normandiaan. Nyt matka jatkui ihanaan keskiaikaiseen kaupunkiin nimeltä Dinan.