Syyskiireet kiilasivat blogipäivitysten edelle, ja tulin jättäneeksi teidät lukijat upean Delfoin retken jälkeen Korintinlahden rannalle ruikuttamaan. Lokakuinen seikkailumme oli lopuillaan, mutta ihan vielä ei oltu talvisatamassa asettumassa talviteloille. Siispä irroitimme köydet Itéan sataman laiturista ja ajelimme vajaan tunnin matkan päähän vastarannalle, Galaxidin kaupunkiin.
Aurinko helotti täydeltä terältä, kun lähdimme ”syyslomalle”, seikkailulle Korintinlahdelle. Talvipaikka Mesolongissa oli varattu, mutta talvi oli vielä kaukana! Lämpötila nousi heittämällä hellelukemiin ja iltapäivän mittaan virisi mukava myötätuuli. Rullasimme ison keulapurjeen auki ja annoimme veneen lipuilla omaan tahtiinsa kohti länttä. Ei ollut kiire minnekään, mutta leppoisa leidimme alkoi heräillä vähitellen tuulen reipastuessa, niin että matka eteni jouhevasti. Aika pian saimme näkyviimme komean Rio-Antirrion sillan, joka erottaa Patraksenlahden ja Korintinlahden toisistaan ja yhdistää Peloponnesoksen Kreikan mantereeseen. Silta valmistui parahiksi Ateenan olympialaisiin vuonna 2004.
Kefalonian saarelta purjehdimme Kreikan mantereelle. Ankkuroimme yhdeksi yöksi Kefalonian kaakkoiskulmalle ja jatkoimme siitä aamuvarhaisella kohti Mesolongin kaupunkia. Perille pääsimme illansuussa. Mesolongi sijaitsee Patraksen lahden suulla, ja sitä ympäröivät joka puolelta erikoiset, matalat suolavesilaguunit. Kaupunginlahdelle vie pari kilometriä pitkä kapea, ruopattu kanava, jonka varrella on seudulle tyypillisiä pilareiden varaan rakennettuja taloja ja laitureita vieri vieressä. Kosteikkoalueilla pesii lukemattomia lintulajeja, mistä saimme jo saapuessamme pientä esimakua: bongasimme kanavan varrelta ainakin neljä erinäköistä haikaraa ja näimme kiikareilla suuren parven vaaleanpunaisia flamingoja!
Mistä arvasinkaan pakata mukaan Mika Waltarin historialliset teokset Sinuhe egyptiläisen ja Turms kuolemattoman, kun toista vuotta sitten piti kaikista kotimaahan jäävistä kymmenistä hyllymetreistä valita veneen kirjahyllyyn vain kourallinen lempikirjoja? Tuolloin ei mieleen juolahtanut, että hetken kuluttua saattaisimme itse purjehtia samoilla vesillä, joilla noissakin kirjoissa seikkaillaan.
Portosta lähdettyämme matkan seuraavat suuntaviivat päätettiin milteipä arpaa heittämällä. Hyviä vaihtoehtoja oli kaksi – jatkaa suoraan kohti etelää ja talvehtia Kanariansaarilla, tai kääntyä Portugalin kulmalta vasempaan ja suunnata Gibraltarin salmen läpi Välimerelle. Vaakakupeissa oli monenlaisia asioita, kuten ankkuripaikkojen löytämisen vaikeus tai helppous, suojasatamien tiheys, satamien hinnat ja tietysti elämisen hintataso kokonaisuudessaan, kiinnostavien paikkojen määrä ja vaihtelevuus, sääolot ja niiden ennustettavuus ja niin edelleen. Kumpikaan vaihtoehdoista ei noussut selvästi yli toisen, ja nyt kun toinen kumminkin tuli valituksi, voi joka toinen päivä olla tyytyväinen ja joka toinen päivä miettiä, että pieleen meni – sellaista se purjehtijan elämä joskus on. Onneksi suuntaa voi muuttaa myöhemminkin, vaikka vuoden päästä, tai milloin hyvänsä siltä tuntuu.
Ihana Islas Cíes jäi taakse, aurinko laski meren ylle, ja keskiyöllä ylitimme Portugalin rajan. Tuuli oli alkuun kevyttä, mutta maininki suurta. Meillä oli nyt matkassamme harvinainen myötätuuli, joista emme ole reissumme aikaan päässeet liikoja nauttimaan. Tämän vuoden puolella myötäistä on sentään osunut kohdalle jokusen kerran, mutta ensimmäisten 1700 merimailin matkalla – talvisatamaamme Bretagneen asti – meillä oli myötätuulta kolmen tunnin ajan. Tämä ihme tapahtui Hollannin sisävesireiteillä, Markermeer-järveä ylitettäessä! Nyt maininki teki menosta keikkuvaa ja rullaavaa, ei siis kovin mukavaa, mutta matka taittui hyvää vauhtia.
Ría de Arousa on Galician länsirannan Rías Baixas -lahdista suurin ja polveilevin. Sitä ympäröivät joka puolelta korkeat kukkulat, suomalaisnäkökulmasta oikeastaan pienehköt vuoret, ja sen rantoja täplittävät hiekkarannat, pienet kaupungit ja lukuisat satamat. Keskellä ríaa sijaitsee kaunis Illa de Arousan saari mäntymetsineen ja hiekkarantoineen. Ría de Arousan näkyvin tunnusmerkki ovat viverot, simpukoiden kasvatuslautat, joita kerrotaan olevan pelkästään Arousan lahden alueella 3000 kappaletta. Kaikki lahdenpoukamat ovat niitä täynnä, ja satamiin tai ankkuripaikkoihin päästäkseen niitä joutuu kiertelemään joskus mutkikkaitakin reittejä, ellei sitten rohkeasti pujottele lauttojen välitse. Se on ihan mahdollista, sillä lautat on ankkuroitu pystysuoraan alaspäin, mutta paikka paikoin niitä on kyllä aika tiheässä! Pimeässä ei näillä vesillä kannata ensikertalaisen seikkailla, sillä lauttoja ei ole valaistu. Isompien alueiden nurkat on useimmiten sentään merkitty vilkkuvilla reimareilla.
Päästyämme perille A Coruñan satamaan nautimme kaupunkielämän mukavuudesta täysin rinnoin muutaman päivän ajan. Onnistunut Biskajanlahden ylitys riitti juhlistamisen syyksi oikein hyvin, ja tapasravintoloiden ystävällinen hintataso oli toinen hyvä syy. A Coruña osoittautui oikein viihtyisäksi kaupungiksi, jossa riitti nähtävää useammaksi päiväksi.
On joitakin asioita, joita etukäteen jännittää, pelkää ja odottaa niin paljon, että jälkeenpäin ihan yllättyy selvinneensä niistä hengissä. Niin kuin nyt vaikkapa ensimmäinen koulupäivä, inssiajo, ylioppilaskirjoitukset, ensitreffit, hääpäivä – ja Biskajanlahden ylitys!
Bretagnessa jo helmikuu oli väläytellyt upeita kevätsäitä. Kukat kukkivat täyttä häkää ja ilmat olivat lämpimiä. Me ehdimme jo suunnitella lähtöä maalis-huhtikuun vaihteeseen, johan silloin varmasti olisi täysi kesä! Mutta muutama takatalvi yllätti purjehtijan Bretagnessakin, säät pikemminkin kylmenivät ja muuttuivat epävakaisemmiksi, eikä luontokaan ympärillä tuntunut etenevän ensikukoistuksestaan yhtään kesäisempään kuosiin. Vielä huhtikuukin ehti kulua loppuun asti, ennen kuin purjeveneemme Aina vihdoin lipui ulos talvisatamamme Binicin portista.
Suomalaisten vieraidemme saapuessa oli tosiaankin aika karistaa talviset unihiekat silmistä ja tutustua urakalla tukikohtamme ympäristöön. Tietysti olimme tehneet veneprojektin silloin, toisen tällöin, ja ajelleet taittopyörillämme kymmeniä hienoja retkiä ympäröivää maaseutua ja lähikyliä tutkien – ja vierähtihän Suomessakin puolitoista kuukautta talven pimeintä aikaa. Silti tuntui, että olimme viettäneet aika lailla hiljaiseloa siihen verrattuna, mitä kaikkea näiden parin hektisen viikon aikana ehdimme kokea! Aikaisemmin kerroin Mont-Saint-Michelin ja Dinanin retkistämme, ja taas matka jatkuu!
Suomalaiset ystävämme viettivät kanssamme unohtumattomat pari viikkoa keväisessä Bretagnessa. Maaliskuu olikin täydellinen ajankohta tehdä rengasmatka ja tutustua seutuun, erityisesti alueen muutamaan suosituimpaan kohteeseen, sillä saatoimme välttää huippusesongin pahimmat turistimassat ja nauttia rauhassa upeista, historiallisista paikoista. Viime kerralla kirjoitin vierailustamme Mont-Saint-Michelin luostarisaarelle Normandiaan. Nyt matka jatkui ihanaan keskiaikaiseen kaupunkiin nimeltä Dinan.
Sievä linnoituskaupunki Willemstad jäi taakse, kun me ajelimme kohti viimeistä nostosiltaamme Hollannin vesillä. Olimme kehittyneet aika hyviksi tässä lajissa – ajoituksemme osui nappiin, emmekä joutuneet odottelemaan avausta. Sillan jälkeen matkasimme jokusen tunnin Haringvliet-nimistä sisävesistöä pitkin viimeiselle sululle Stellendamiin, ja sen läpi mentyämme olimme taas Pohjanmerellä. Aurinko laski meidän päästyämme merelle. Pohjoispuolellamme kajastivat kirkkaina Hoek van Hollandin valtavan sataman valot.
Vietimme Amsterdamissa viikon. Sen mittaan meille kävi entistä selvemmäksi, että emme viihdy suurkaupungeissa, eikä edes iloinen, kaunis ja omalaatuinen Amsterdam ole sen suhteen poikkeus. Suurkaupunki ei koskaan pysähdy, ei koskaan lepää – päivällä sen täyttävät tungeksivat ihmismassat, autot, polkupyörät, mainoskyltit, torvensoitto, puheensorina. Yölläkään äänet eivät lakkaa, mutta ne kuuluvat kuin pehmeän vaimennusvillan läpi, ja kaiken yli kuuluu kaupungin perusääni, tasainen, lakkaamaton humina.
Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!
Nostimme purjeet Helgolandin sataman ulkopuolella ja lähdimme luovimaan kohti lounaista välietappiamme, Borkumin saarta. Vastassamme olivat ne ensimmäiseltä Pohjanmeren purjehduspäivältämme tutut ilmiöt – vastatuuli, iso vasta-aallokko ja virta. Näistä virta tietysti vaihtoi suunnilleen kuuden tunnin välein suuntaa, mutta muiden ilmiöiden pysyessä vastaisina ei myötävirtakaan jaksanut matkantekoamme juuri vauhdittaa. Tuolloin pääsimme nihkeästi 4 solmun vauhtiin, vastavirtaan vauhti putosi alle 2 solmun. Ja suunta, sehän ei tietenkään ollut kohti määränpäätä, vaan jotakin 45 ja 60 asteen väliltä sinne päin. Totesimme, että ilman moottorin apua ei veneemme kulkenut ainakaan vastavirtaan juuri minnekään.
Pohjanmeri oli päättänyt puolestamme, että tämä syyskuun viimeinen lauantai oli hyvä päivä purjehtia Helgolandiin eikä pidemmälle lounaaseen. Useimmille Kielin kanavasta Pohjanmerelle putkahtaneille Helgoland on itsestään selvä pysähtymiskohde, sillä tämä Saksalle kuuluva saari on verovapaa alue, jossa on kätevää bunkrata vene täyteen halpaa dieseliä ja täyttää pilssilokerot edullisilla juomilla. Meillä oli vielä runsaasti löpöä tankissa eikä janokaan ollut päässyt kovin pahaksi, minkä vuoksi pysähdys Helgolandissa ei alun perin kuulunutkaan suunnitelmiimme. Minäkään, joka sentään olin kerran käynytkin Helgolandissa – kauan sitten eräällä toisella purjehdusreissulla – en muistanut paikasta muuta kuin värikkäät talorivistöt ja lukuisat tax fee -myymälät.
Vihdoin koitti sekin päivä, että olimme valmiita jatkamaan matkaa kotoisaksi käyneestä Kielistä! Syyskuu ei ollut vielä ohi, kun me irrotimme köydet Laboen satamassa. Vene oli puunattu ensimmäisen kerran koko kesänä niin siistiin kuntoon, että siitä kehtasi räpsäistä kuvankin.
Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.
